Pirjo Hassinen on niitä kirjailijoita, joista en osaa täysin sanoa pidänkö heidän kirjoistaan vai en. Tai siis olen lievästi ärsyyntynyt, että joistakin kirjoista pidän kovastikin ja toisia en voi sietää. Samanlaisia kirjailijoita on enemmänkin, esimerkiksi Anja Kauranen/Snellman (pidin todella paljon mm. ”Pelon maantieteestä” ja ”Ihon ajasta”, mutta en voinut sietää ”Sonja O kävi täällä” ja ”Tushka” -kirjoja.) ja Veronica Pimenoff (rakastin ”Maa ilman vettä” -kirjaa, mutta "Kunniakirjasta" en pitänyt ollenkaan). No, Hassisen kohdalla pidin ”Mansikoita marraskuussa” -kirjasta, mutta inhosin ”Voimanaisia”. Älkää kysykö miksi, sillä en enää millään muista

Tämän taustan vuoksi tartun näiden kirjailijoiden uusiin teoksiin yleensä suurella epäilyksellä. Tulenko pettymään vai yllättymään iloisesti? Muutama viikko sitten päätin kuitenkin kokeilla Pirjo Hassisen ”Kuninkaanpuistoa” ja ilokseni kokemus oli erittäin positiivinen.

Kirjassa kulkee rinnakkain kolme tarinaa, rikkaan halvaantuneen liikemiehen ja kahden eri aikakausilla eläneen opettajattaren kokemukset limittyvät toisiinsa mielenkiintoisella tavalla. Liikemiehellä on rahaa ja valtaa, mutta ei minkäänlaista mahdollisuutta liikuttaa kehoaan. Hän haluaa yhä hyväillä nuorta vaimoaan, olla dynaaminen ja aikaansaapa, vaikuttaa ja hallita, mutta on nyt sidottuna hoitokodin sänkyyn ja voi manipuloida vain hoitajia ympärillään. Opettajista taas molemmat haluavat ja kaipaavat omaa lasta, mutta eivät elämän oikkujen vuoksi voi sellaista saada. Toinen luopuu rakkaasta lapsesta miehen vuoksi, toinen taas on valmis vaikka vaimoksi saadakseen kaupan päälle myös lapsen. Jokainen kirjan henkilöistä tekee häikäilemättömiä asioita saavuttaakseen haluamansa.

Kirja kertoo ennen kaikkea rakkaudesta ja vallasta. Mihin kaikkeen olemme valmiita saadaksemme sen jota rakastamme? Kuinka paljon valtaa voi rahalla saada? Miten pieleen voikaan mennä halutessaan vain auttaa? Hieno kirja ja helposti etenevä, sellainen joka rohkaisee lukemaan Hassiselta sittenkin vielä muutaman kirjan lisää.

    Verna tajusi ajattelevansa asioita, jotka olivat outoja kuin uni.
    Miksi rakastettu tai seksikumppani etsittiin maailmasta, kaivettiin miljoonien joukosta, puristettiin sitten lähelle sydäntä: sinä olet minun. Ja lasta ei saanut etsiä, eikä löytää. Jokainen rakasti vain omasta siemenestään itänyttä, rakasti täysin valtuuksin, eikä lainkaan muita lapsia.

Jos alkaa liiaksi kaivata suomen kieltä on hyvä ratkaisu tilanteeseen Lauri Viita. Raskaana ollessani luin hänen runojaan ääneen, jotta pieni olento vatsassanikin kuulisi kaunista suomen kieltä. Ja nyt, joskus unilaulun sijaan luenkin edelleen noita samoja runoja ja niillä on todistettavsti rauhoittava vaikutus.

Kävin aikoinaan Q-teatterissa katsomassa Lauri Viidan ja Aila Meriluodon elämästä kertovan näytelmän ”Putoavia enkeleitä” ja tulevana syksynä tuo sama tarina taitaa tulla ulos myös elokuvana. Jo kauan olen suunnitellut lukevani myös Meriluodon teoksia, mutta pelkäksi suunnitelmaksi se on jäänyt. Ärsyttävää, luenko siis minäkin, pieni tiukka feministi, vain niitä taiteilijapariskunnan miehisen osapuolen tekstejä?

Mietitäänpä, olen lukenut enemmän Beauvoiria kuin Sartrea, enemmän Tuula-Liina Varista kuin Saarikoskea, enemmän Märta kuin Henrik Tikkasta... Hyvä on, ei vielä huolta. Mutta jos vain täältä Oslosta joskus Meriluotoa löydän niin lupaan lukea häntäkin. Ainakin näytelmän mukaan hän jopa kirjoitti osan miehensä nimissä julkaistuista runoista.

Seuraava ihana ja pöljä runo kannattaa lukea ääneen.

Kapina

Nuoren, riuskan urosluteen
mieli paloi vapauteen.
Kutsuttuaan heimojoukon
juhlasaliin sängynloukon
urho päästä olkipylvään
lausui julki aatteen ylvään:
"Kansalaiset, silmät tässä
surkastuvat pimeässä,
niinkuin tähden laiskuutemme
kuihtuivat jo lentimemme.

Ahtautta isänmaamme
hävetä me raukat saamme,
syntyväisyys painuu lamaan!
- Luteet, veljet, valloittamaan
ryhtykäämme Seinämeri!
Inhottava ihmisveri
olkoon ruoka täin ja madon,
jalomman saa lude sadon!"

Kymmenkunta kuuliaista
sai kuin saikin seuralaista.
Illan tullen viime kerta
juotiin tilkka ihmisverta
sitten riviin sängynlaitaan,
hyppy alas matonraitaan,
siitä yli kirjokuteen
urhoollisen urosluteen
johtamana seinään asti
jonossa ja joutuisasti.

Alkoi uljas nouseminen,
pysty, mutta voitollinen -
kunnes, kun jo katto hohti,
julma käsi syöksyi kohti,
Juostiin sivuun, taakse, eteen -
sama tulos: likaveteen,
käsi poimi yhden tyhmän
villitsemän luderyhmän.

Surullinen tapaus, -
Sellaista on vapaus.

Äkkiä alkoi sataa kaatamalla. Mies juoksi liikennevaloissa odottavan naisen viereen, pyysi apua sydäntä särkevällä äänellä, ja nainen otti hänet suuren varjonsa alle.

”Puolen tunnin loma” on nyt luettu, itse asiassa sain sen loppuun vain pari päivää ennen vauvan tuloa maailmaan. Äidin idea oli yllättävän hyvä. Näitä Leena Rantasen novelleja oli helppo lukea yksi päivässä, vaikkapa hampaita pestessä, sillä novellit tai pikemminkin kohtaukset olivat lyhyitä, usein vain sivun mittaisia. Olen kirjoittanut Rantasesta aikaisemmin täällä, mutta tällä kertaa novellikokoelma ei valitettavasti saanut minua puolelleen. Siinä missä ”Vastaantulijoita” oli koskettava, sykähdyttävä ja tärkeä kirja, oli ”Puolen tunnin loma” melkoisen lässy. Rantasen kirjoitustyyli on hyvin samanlainen molemmissa kirjoissa, huomiot pieniä ja koskettavia, mutta samalla hyvin erilaisia. ”Vastaantulijoita” kuvasi suurkaupungin asunnottomia ja syrjäytyneitä kauniilla ja rehellisellä tavalla. ”Puolen tunnin loma” taas on kokoelma kohtaamisia, mahdollisia suhteen alkuja, hetkiä, jolloin kaksi ihmistä (miksi muuten jokaisessa novellissa juuri mies ja nainen?) törmäävät toisiinsa ja näkevät toisensa ensi kertaa. Periaatteessa tekstit on kirjoitettu yhtä kauniisti kuin edellisessäkin kirjassa, mutta nyt ne eivät olekaan koskettavia vaan ennen kaikkea naiiveja ja lässyjä.

Tästä kirjasta tulivat hyvin nopeasti mieleen ne kuuluisat sanat, joilla ”Anna Karenina” alkaa: ”Jokainen onnellinen perhe on onnellinen samalla tavalla, mutta jokainen onneton perhe on onneton omalla tavallaan." Eli jotenkin Rantasen tyyli toimi hänen kertoessaan surullisia tarinoita kaupungin syrjäytyneistä, mutta sama tyyli muuttuukin yllättävän nopeasti tylsäksi ja itseään toistavaksi hänen kuvatessaan onnellisia pariskuntia ja näiden ensikohtaamisia.

Tämä pistää tietenkin miettimään kuinka paljon onnellisia tarinoita voi tai kannattaa kirjallisuudessa kertoa. Draama tarvitsee konfliktin ja se näistä Rantasen novelleista selvästikin puuttuu. Suosittelenkin siis jättämään tämän kirjan väliin ja lukemaan ehdottomasti Rantasen edellisen kirjan ”Vastaantulijoita”. ”Kirjeitä jonnekin”-kirjaa olen itse vain selaillut, joten siitä en osaa sanoa meneekö se lässy-kategoriaan vai hieno ja tärkeä-kategoriaan, mutta ainakin se vaikutti mielenkiintoiselta, joten itse toivon ehtiväni senkin jossain vaiheessa lukea.

(Niin ja en sitten yhtään tiedä miksi tämä vuodatus boldaa koko tekstin, ärsyttävää...)

To dager etter min datters fødsel besøkte jeg, min mann og babyen sykehus bibliotek. Min mann fant der hans favoritt dikter Jens Bjørneboes bok. Fra boka lette han etter et dikt og leste den til meg. Der sto vi stille midt i bibliotek og gråt begge to.

Jeg skal alltid huske den stunden. Og dette diktet.

Søstrene

Langs veggene i høy spaliér
er klatret opp et rosenflor,
og solbærbusk og epletre
beskytter huset hvor vi bor.

En nyfødt pike og en mor
og rosenstokk ved rosenstokk
på samme underlige jord
er mere enn mirakel nok.

Og stenger jeg mot havens luft,
så puster jeg her inne
en evig, vårlig blomsterduft
av spedbarn og av kvinne:

En evighet av melk og ro,
en nyfødt pike og en mor.
Hvor er de søstre, begge to.
En bitteliten og en stor.

Aurinko oli polttava, kun saimme kuulla uutisia
Olit tulossa ja voisimme viimein tavata
Ehkä sinuakin jännitti niin kuin minua
Tunnuit kuitenkin heti jotenkin tutulta

Elämä on joskus melkein liian mutkikasta
Älä murehdi, pieni ystävä
Monta mukavaa hetkeä odottaa
Kasva suuremmaksi huoletta
Elämä on joskus melkein liian mutkikasta
Älä murehdi, pieni ystävä
Monta mukavaa hetkeä odottaa
Siitä tulee vielä hienoa!

Miten vaikutatkin niin viisaalta, vaikka kaikki on alussa
Annat minun puhua, vaikka sinulla olisi kertomuksia,
joita tahtoisin kuunnella, mutta vielä et aio niitä kertoa

Älä murehdi, pieni ystävä

Elämä on joskus melkein liian mutkikasta
Älä murehdi, pieni ystävä
Monta mukavaa hetkeä odottaa
Kasva suuremmaksi huoletta
Elämä on joskus melkein liian mutkikasta
Älä murehdi, pieni ystävä
Monta mukavaa hetkeä odottaa
Siitä tulee vielä hienoa!

Älä murehdi, pieni ystävä

Regina

Meidän pieni tyttäremme saapui maailmaan viikko sitten! Hän ei vielä osaa lukea eikä tiedä, että kissoja on olemassa, mutta kun hän tuijottaa tutkivasti suoraa silmiin tajuan, että tästä alkavat selvästikin aivan uudenlaiset tarinat elämässäni. Leijun tällä hetkellä niin vauvahöyryissä, että blogini täytyy nyt odottaa. Palaamme asiaan varmasti ennemmin tai myöhemmin, nyt on kiire halailemaan ja pussailemaan ja haistelemaan ihanaa vauvan tuoksua...

Tällaisen sarjakuvablogin löysin tänään. Aika ihana ja just mulle sopiva. Erityisesti nämä kaksi merkintää liikuttivat tänään kovasti...

Ovikello soi, kun olin tekemässä juustovoileipää. Luulin, että siellä on postinkantaja. Se olikin Suru.

Minä kuulun ehdottomasti niihin, joiden mielestä Julia Vuoren "Sika" on parhaita suomalaisia sarjakuvia.

En päässyt jäseneksi luuranko-seuraan, koska minulla ei ollut fosforoitua pukua.

No niin! Ihan epistä!

Internet on kirjoituskulttuurin käännekohta, yhtä tärkeä kuin kirjapainon keksiminen.

Yksi suosikkikirjailijoitani, Leena Krohn on avannut blogin Teoksen sivuilla. Odotan mielenkiinnolla millainen blogista muodostuu. Krohnin ajatukset tuntuvat usein niin viimeisen päälle punnituilta ja viisailta, että kiinnostaa nähdä ovatko ne yhtä kirkkaita toivottavasti usein päivittyvässä blogissa. (Tosin nyt kun tutkin noita Teoksen blogeja enemmänkin niin tajusin, että kyseessä taitaakin olla vain "Kuukauden blogi", jota kirjailijat kirjoittavat aina kuukauden kerrallaan. No höh, toivottavasti Krohnin blogi jatkuisi kauemmin.)

Tämän seuraavan lainauksen olen lukenut Krohin teksteistä jo aikaisemminkin ja mielestäni se kuvaa hyvin Leena Krohnin taitoa kiteyttää asiat kirkkaasti:

Intellektuaalinen omaisuus eroaa ratkaisevasti materiaalisesta omaisuudesta siinä, että kun sitä jaetaan, se ei vähene vaan itse asiassa lisääntyy. Oikeastaan sillä on arvo ja merkitys vain ja ainoastaan, JOS sitä jaetaan.

Last saturday I got married. It was a lovely, small, stress-free wedding and I'm very happy to be a wife. It feels quite absurd but good.

I haven't told you too much about my personal life here in my blog. That's because I want to keep this blog as a kind of theme blog. I want to talk here about books and sometimes other art forms too. On the other hand I don't want to write ”critics” in old fashion way. I just want to share my thoughts and feelings about these books. But because reading is so very intimate thing to me and good books touch so deep I can't avoid to share sometimes bits of myself too.

Some ultimate-readers say that they could never fell in love with someone who doesn't read. I think I could. I don't think that it's necessarily litterature where we need to meet. But I know that I couldn't fall in love with someone who doesn't have a passionate relationship with at least some art form. It can be music or dance or visual arts but it has to be something and the passion has to be strong.

My husband has that passion and that's one of the reasons why I love him so much. He could talk for hours for example about Schumann and sometimes it feels that I could listen to him for hours, not because Schumann means that much to me, but because that kind of passion is really fascinating.

I remember one morning when I realised how much in love I really was. We were lieing in a bed and we started to talk about one of my favourite books. I had asked him to read it and he did. I was really afraid because back then we didn't know each others that well yet and I couldn't imagine what he would like about my favourite book. When he started to talk I just stared him and felt that I melted away. Never in my life had I met a man who could express his thoughts so well and show me such a new way to think. It wasn't important if he liked my book or not, the point was that he had really thought about it and I loved the way his thoughts started to wonder and the way our conversation went on and on. That's what I love about books in general. That's why I feel it necessary to keep this blog. Books open me worlds and they take my brains to new places, they put too many new thoughts to my poor head and every now and then I need to share those thoughts with someone. I'm glad I have my blog, but I'm really happy that now I also have a husband who has promised to love and respect me and talk with me about books for the rest of my life. Isn't that every book-lovers dream?

Oh, what can I say? Summer is here! If you don't believe me, go and see this lovely piece of happiness! I love this band!

Olen tänään yrittänyt etsiä tietoa kaksikielisyydestä ja siitä kuinka lapsesta kasvatetaan molemmat kielet suvereenisti hallitseva olento. Aluksi kaikki vaikuttaa helpolta, mutta hieman myöhemmin tulee vanhempien todella motivoida lapsi "vähemmistökielen" opiskeluun, jos ympäristössä pärjää sillä yhdelläkin. Tässä motivoinnissa auttavat tietenkin erityisesti hyvät lastenkirjat. Siispä jo nyt pieni toive sukulaisille tulevaisuuden joululahjoja silmällä pitäen: vähemmän pölyä kerääviä nalleja ja eniten suomalaisia satu- ja runokirjoja. Ja kuuntelukirjoja, dvd-levyjä, suomalaista lastenmusiikkia.

Itse yritän saada hyppysiini ainakin Sirje Hassisen "Lapsesta kasvaa kaksikielinen"-kirjan. Muita aihetta sivuavia kirjavinkkejä otetaan mielellään vastaan! Hirvittää ajatella mahdollisuutta, että lapseni ei oppisikaan suomea, oma kansallinen identiteettini on niin kovasti kiinni juuri kielessä.

(Niin ja sellaisen surullisen huomion tein, että kun ryhtyy googlettamaan tietoa kaksikielisyydestä käsittelee valtaosa eteen hyppäävistä sivuista pakkoruotsia ja sitä, kuinka meidän suomalaisraukkojen tulisi kitkeä ruotsin kieli pois maastamme...)

Nyt jos saisin vaikka kaksi tai kolme päivää vapaata töistä ja sosiaalisesta elämästä niin istuisin alas ja lukisin Tove Janssonin uuden elämäkerran. Sain sen viime viikonloppuna lahjaksi ja vaikka olen lukenut Janssonista jo yli kymmenen erilaista elämäkertaa/tutkimusta odotan tätä uutta kovasti. Nyt vaan sitä aikaa jostain, edes vähän, jooko?

Käsi ylös kaikki, jotka innostuitte Henriikka Tavin "Esim. Esa"-kirjasta. Itse en osaa sanoa oikein mitään. Tietty osa minusta on hyvin iloinen, että tällaistakin runoutta julkaistaan ja palkitaan, tietty osa jopa nauttii tällaisesta sanasekoilusta, mutta se toinen, hiukan suurempi osa ei vaan jaksa. En saanut runoihin minkäänlaista kontaktia vaikka kuinka yritin. Tavin runoissa tykkään siitä, että ne eivät yritä olla mitään muuta, niistä ei tarvitse edes yrittää etsiä päätä tai häntää tai syviä salaisia merkityksiä, mutta en minä niistä ihan kauheasti saanut siltikään irti. Olisi kauhean kiva tykätä näistä, kokisin olevani nuori ja vähän trendikäs ja hyvin avarakatseinen, mutta kun ei niin ei.

Sieltä täältä löytyy hienoja lauseita kuten "Vuoret kiipeävät ikkunasta", mutta kokonaisuutena runot eivät oikein päästä luokseen. Ehkä on turha yrittääkään. Ehkä näiden runojen ansio ovatkin hienot lauseet siellä täällä ei niinkään niistä rakentuva kokonaisuus.

Helpoimmin lähestyttävä on muuten runo nimeltään "Tehtävä 1. Kirjoita runo". Se on hauska ja hieno, muuten Tavin runot ovat melkoista ajatusvirtaa tai ajatusnöyhtää, solmuun mennyttä lankaa. Periaatteessa tykkään ja haluan tykätä, niin hulluja runot ovat, mutta käytännössä en kuitenkaan ole kovin innostunut, höh.

Nyt raskaana ollessani olen lukenut jopa yllättävän vähän asiaan kuuluvaa kirjallisuutta. Faktatietoa olen toki etsinyt ja selvittänyt tarkkaan mistä mikäkin kolotus saattaa johtua tai millaisia lauluja vatsalle on soveliainta lauleskella. Mutta nämä tällaiset hassun hauskat äitiysoppaat, joissa ”tyttökaverit” neuvovat kuinka selvitä urakasta ilman raskusarpia, olen sivuuttanut melkein täysin. Olen kyllä yrittänyt, selaillut opuksia kirjakaupassa ja kirjastossa ja jopa aloittanut lukemaan muutamaa, mutta jotenkin aina tuntuu, että ne on kirjoitettu jollekin muulle kuin minulle. En vain millään tunnista teksistä itseäni.

Yksi hyvä esimerkki on toimittaja Sari Helinin ja ravintoterapeutti Sinikka Pakemanin kirja ”Ra(s)kas raskaus”. Tämän on ilmeisesti tarkoitus olla jonkinlainen vaihtoehtoinen raskauskirja, josta vaaleanpunainen höttö on kaukana. No joo, se mitä sen sijaan on tilalla on melko outoa sekin. Helin kertoo raskaudestaan ”humoristisesti” toinen toistaan kauheampia tarinoita niin, että lukija jää hämmästelemään miksi hän oikeastaan lapsia haluaakaan. Helin on ”rento” odottaja, joka naukkailee läpi raskauden punaviiniä, mutta toisaalta pelkää hysteerisesti lihomista. Tärkeintä on olla muuttumatta raskauden myötä. Itsensä ei saa antaa repsahtaa ja lenkillä on käytävä, vaikka kuinka pistäisi huimaamaan.

Helinin päiväkirjamaisten tekstien välissä kertoo Pakeman raskaana olevan ruokavaliosta teemalla ”Olet sitä mitä äitisi söi”. Terveellinen ravinto rules, sitä ei kai kukaan käy kiistämään, mutta jostain syystä itseäni naurattaa, kun Pakeman neuvoo, että ruokavalio tulee muuttaa viimeistään kuusi kuukautta ennen kun lasta lähdetään yrittämään. Siis alkoholi ja suklaa pois kuusi kuukautta ennen ensimmäistäkään yritystä! Kuka niin suunnitelmallisesti voi elää?

Pakemanin teesien mukaan parasta mitä lapselle voi antaa ovat terveet ja terveellisiä elämäntapoja noudattavat vanhemmat. Hmm... Tämä pisti minut miettimään. Miksi se ei kuulosta korvissani lainkaan hyvältä eikä varsinkaan todelta? Ovatko terveellisesti elävät vanhemmat todellakin ”parasta mitä lapsi voi saada”? Itse kallistuisin ajatukseen, että parasta mitä lapsi voi saada ovat esimerkiksi rakastavat ja hyväksyvät vanhemmat. (Tai vanhemmat, jotka lukevat paljon lastenkirjoja...)

Ehkä juuri tässä piilee ongelma miksi en osaa samaistua näihin odotusajan kirjoihin, en niihin perinteisimpiin enkä näihin ”vaihtoehtoisiin” valitusvirsiinkään. Minun arvoni ovat lähtökohtaisesti kovin erilaiset kuin perinteisen lääkärin, ravitsemusterapeutin tai iki-sinkun himobailaaja-työnarkomaanin. Minä esimerkiksi arvostan mielenterveyttä enemmän kuin fyysistä terveyttä. Arvostan lukemista enemmän kuin lenkillä käyntiä. Arvostan laiskoja aamuja sängyssä enemmän kuin uralla etenemistä. Tietysti ideaaleinta olisi, jos näiden asioiden ei tarvitsisi olla toistensa vastakohdat ja sitä kohti yritän itsekin kulkea vuosi vuodelta. Lenkillä käynti on sekin kivaa, vaikkei se olekaan itselleni yhtä luontevaa kuin lukeminen tai elokuvien katselu. Varsinkin vanhemmiten huomaa, että lukeminenkin on mukavampaa, jos selkää ei koko ajan jomota. Mutta siitä tosiasiasta en pääse eroon, että tietyt arvot ovat kulkeneet mukanani lapsesta asti ja niiden pohjalta tulen luultavasti kasvattamaan lapsenikin, tietoisesti tai tiedostamatta.

Meillä tullaan varmasti lukemaan ja laulamaan paljon, mutta luultavasti syömme myös liikaa lettuja. Meillä tullaan halaamaan ja pussailemaan, mutta luultavasti unohdetaan joku huipputärkeä vitamiinilisä (ja tunnetaan siitä sitten syyllisyyttä). Onko se oikein lastani kohtaan? Saanko minä noin vain syöttää hänelle omat arvoni jos ne ovat joskus ristiriidassa kansanterveyslaitoksen suositusten kanssa? Huomaako lapsi, jos yritän tunnollisesti pakottaa sitä hiihtämään ja luikinkin itse salaa lukemaan nurkan taakse? Jos lapseni haluaa telinevoimistelijaksi niin annanko luvan, vaikka pelkäänkin sen johtavan anoreksiaan? Jos lapsesta tulee rallikuski niin osaanko iloita aidosti? (No en!)

Äh, joskus tuntuu, että on olemassa vain kahdenlaisia äitejä: täydellisiä luomuäitejä, jotka synnyttävät ilman lääkkeitä pää alaspäin köysistä roikkuen vedessä, imettävät viisivuotiaaksi ja syövät pelkkää luomua ja sitten niitä, jotka ”rennosti” kieltäytyvät mammautumasta, halveksivat verkkareita ja silmäpusseja ja syöksyvät meikattuina työpalaveriin suoraa synnytyssairaalasta. Näin siis ainakin odotus-kirjallisuuden mukaan. Ei ihme, etten ole lukenut enempää.

Ehkä yksi perusarvoistani onkin, että ylipäätään kaihdan tiukkaa mustavalkoista ajattelua. En pidä niistä kirjoista, joissa pelotellaa, että nyt kaikki muuttuu ja koskaan et enää ole oma itsesi. Lapsen syntymän jälkeen ystävät katoavat ja parisuhde tuhoutuu, paikat hajoavat ja unta et saa ensimmäiseen kahteenkymmeneen vuoteen. Toisaalta en pidä niistäkään kirjoista, joissa vaahdotaan, että muuttua ei saa, rupsahtaa ei saa, ei saa olla väsynyt ja kynnet pitää muistaa lakata. Kyllä minä olen valmis muuttumaan, en kai muuten olisi koko hommaan ryhtynytkään. Olen itse asiassa vain tyytyväinen niihin muutoksiin joita tähän mennessä olen itsessäni havainnut. (Mm. kohonnut itsetunto niin, ettei tällaisista mamma-oppaista tarvitse ottaa paineita.) Samalla olen kuitenkin melko varma, että myös tulevaisuudessa lempivärini ja huumorintajuni pysyvät suhteellisen samanlaisena ja toivottavasti ystäväni seuraavat mukana. Sitä en vielä tiedä miten usein ehdin tulevaisuudessa blogiani päivittää. Annan itselleni luvan pitää lomaa, jos siltä tuntuu, mutta toivon tietenkin löytäväni silloin tällöin aikaa myös lukemiselle ja tänne kirjoittamiselle. Ihan mielenkiintoista katsoa miten käy.

I don't know why haven't I link to this lovely page before but here it finally comes. Distance Bruxelles-Istanbul - Walking through European Union tells about two of my lovely crazy friends and their art project. Raila Knuuttila ja Teemu Takatalo are two Finnish artists who decided to walk from Bruxelles to Istanbul. They started their journey last autumn and last time when I heard of them they were going on somewhere near Italy.

Their plan is to document their journey with videos, columns (you can find some columns in Finnish here), radioprograms and photoes but the point is not just documenting what they do. Knuuttila is a dancer who searches in her works human body and it's ways to work. Takatalo is the founder of a artistic city research unit Centre of Urban Expeditions and if I have understood right this whole journey is a kind of performance to them. Walking and observing environment is important and of course there are some political aspects too going on when they travel from Bruxelles to Istanbul.

Anyway, go to the page and see yourselves. And you two on a road, have fun and send us som sun! I miss you!

...yllätys, yllätys, Oulun seurakunnalle! He ovat alkaneet julkaista nettisivuillaan Ville Rannan uskontoaiheista blogia. Ranta-fanina (ja vähän uskontotieteilijänäkin) olen innoissani. Paras noissa Rannan vanhoissakin blogisarjakuvissa on ollut se nenäliinan näköinen Jumala, joka seikkailee tuomitsemassa ja kiroamassa laiskaa taiteilijaa. Ville Ranta on virkistävän rehellinen ja fiksu, tykkään siitä koko ajan vain enemmän.

ps. Tosin siitä "Kannattaa kuulua kirkkoon"-kohdasta olen eri mieltä.

Sain taas eräänä päivänä ihanaa postia Suomesta. En tiedä oliko se vihje, että blogini kaipaa päivitystä, mutta postin mukana tuli kummallinen paketti, jonka sisällä ei ollut minkäänlaista viestiä, vain yksi yksinäinen cd-levy. Pistin sen pyörimään ja sieltä kajahti ”Alussa olivat suo, kuokka ja Jussi.” Ihana ystävä oli lähettänyt minulle ”Täällä Pohjantähden alla”-äänikirjan, lukijana Veikko Sinisalo. Tietenkin kyseessä on vasta kirjan alku, mutta aivan mahtavaa silti! Kuuntelen äänikirjoja aivan liian vähän. Nehän ovat loistava mahdollisuus lukea samalla kun kutoo pieniä vaippahousuja tai vauvanpeittoa. Ehkä myöhemmin imettäminen ja lukeminen onnistuu sekin äänikirjojen suosiollisella avustuksella, en tiedä. Saa nähdä.

Yes, I'm still alive. And I will start to write here again regularly. There has just been so many things happening in my life that I haven't have time to read, let alone to write here. I have also been away from internet and then there have been some problems with my blog (I'm still not sure if it is possible to comment here?) but now things start to be more or less normal again so maybe this can be a kind of new start. And with my new start I also have a new plan to write here more and more in Norwegian. We'll see what happens but I promise to try. I can already speak quite good but I really need to practise my written Norwegian so maybe this can be a safe place to do that.

My mother just gave me Leena Rantanen's new book ”Puolen tunnin loma”. It's a little book full of little short stories. She said that if I read one short story a day the book will be finished around the same time when my baby will arrive to this world. That made me to think. There is only couple of months before my life will change. These might be the last months for a long time when I have time to read in peace. So I do my best. We'll see how many books I'm able to read before summer comes and things will get interesting. There's at least 25 book waiting for me right now. That's a good start. Wellcome back everybody!

Ei voi olla totta! Vasta eilen pääsin uikuttamaan Tukiaisen uuden kirjan perään ja mikäs se tänään kellikään postilaatikossa? (Norjassa jaetaan posti siis lauantaisinkin.) Ihanat pusu-pusu-muiskis-moiskis-ystäväni olivat lähettäneet minulle kirjan jo ennen kuin osasin sitä kaivata! Miten ihana maailma! Aurinkokin paistaa ja meikä laittaa teeveden kiehumaan! Kiitos kiitos kiitos! Naurattaa!

Päälle pukkaa stressiä ja hormonimyrskyjä, väsymystä ja kiukuttelua ja muuta sekoilua. Siksi tämä blogin päivityskin on hieman hidasta, kun energiaa ei oikein riitä.

Jos nyt saisin ihan minkä kirjan tahansa niin haluaisin lukea Katja Tukiaisen uuden kirjan Rusina. Sen lisäksi haluaisin rauhallisen huoneen, teekannun ja upottavan nojatuolin ja ehkä hyvää musiikkin taustalle. Ulos huoneesta voisin tulla sitten joskus parin kuukauden päästä, ehkä ensi kesänä.