Blogini vietää kesälomaa heinäkuun loppuun. Nähdään taas elokuussa!

Seuraavana päivänä ei kukaan kuollut. Sellainen, elämän normeja niin perin pohjin rikkova seikka herätti ihmismielissä tavatonta hämmennystä, mikä oli toki joka suhteessa asiaankuuluva seuraus, muistettakoon ettei maailmanhistorian neljästäkymmenestä niteestä ollut löydettävissä miltään ajalta tietoa tämänkaltaisesta ilmiöstä, ei minkäänlaista esimerkkitapausta, että olisi kulunut kokonainen vuorokausi, kaikki päivään ja yöhön, aamuun ja iltaan jakautuneet kaksikymmentäneljä rikassisältöistä tuntia, joiden mittaan ei olisi sattunut ainoatakaan sairauden aiheuttamaa kuolemantapausta, hengen vaatinutta kaatumista, onnistunutta itsemurhaa tai mitään vastaavaa, lyhyesti sanoen yhtään mitään. (suom. Erkki Kirjalainen)

Näillä kahdella lauseella alkaa José Saramagon "Oikukas kuolema". Ja nuo kaksi lausetta kuvaavat koko kirjaa erittäin hyvin. Ensimmäinen lause on viiden sanan mittainen, mutta heti sitä seuraavassa lauseessa on yhteensä 72 sanaa. Sellaisista lauseista Saramago selvästi pitää. Kiemurtelevaa, vuolasta ja jaarittelevaa kerrontaa, jotenkin valloittavan sympaattista, mutta ei sitä kaikista helpointa luettavaa. Pidän Saramagon lakonisesta huumorista kovastikin, mutta silti en suosittelisi tätä kirjaa ihan kenelle tahansa tai mihin tahansa tilanteeseen. Saramago vaatii aikaa ja keskittymistä. Ainakaan itse en pystynyt "hotkaisemaan" tätä kirjaa, mutta vaikeaa tätä oli pätkissäkään lukea. Parasta olisi istuskella vaikkapa jossakin odotushuoneessa, missä ei voisi tehdä muuta kuin lukea. Kun on sitten saanut kahlattua kirjasta kolmasosan alkaa Saramagon teksti yhtäkkiä kulkea helpommin. Vuolasta se on loppuun asti, mutta ei siihen huku.

"Oikukas kuolema" ei ollut missään nimessä vaikea kirja. Se oli hauska ja oivaltava, mutta ei kuitenkaan kevyt. Kerronnan vuolauden lisäksi tarinasta tekee erikoisen sen, että kirjan "päähenkilö" saapuu paikalle vasta kirjan loppupuolella. Useimmista romaaneista löytyy helposti ensimmäisiltä sivuilta päähenkilö, jonka elämää lukija lähtee seuraamaan. Saramago sen sijaan kuvaa kokonaista kansakuntaa ja sen tuskia vaikeassa historiallisessa tilanteessa. Hetki piipahdetaan kuolemaa tekevän kuningataräidin luona, hetkinen köyhien maalaisten torpassa, sitten tutustumme kansalliseen television johtajaan, mutta yksikään näistä henkilöistä ei nouse esille muita tärkeämpänä. Ei ennen kuin esille astuu itse tuoni ja eräs sellisti.

"Oikukkaan kuoleman" idea on aivan loistava. Kuinka usein me ihmiset olemmekaan haaveilleet maailmasta, jossa kukaan ei koskaan kuolisi! Miten ihanaa olisikaan, jos voisimme kaikki elää ikuisesti! Ja jos kuoleman nyt on pakko tulla, niin miksi ihmeessä se on usein niin yllättävä ja nopea? Kuinka epäreilua onkaan, että niin usein ihmiset kuolevat voimatta ensin hyvästellä rakkaintaan tai maksamatta jäännösverojaan!

Saramago vie ajatusketjun sen ratkaisevan askeleen edemmäs. Hän näyttää meille minkälainen olisi maa, jossa kukaan ei koskaan kuolisi. Eräänä aamuna kuoleminen on vain lakannut. Ihmiset elävät eteenpäin aivan kuin ennenkin, mutta kukaan koko maassa ei kuole. Hyvin pian huomataan tämän ihanan asian kääntöpuoli: myöskään vakavasti sairaat eivät kuole. Jos kehosi menee kolarissa tuusannuuskaksi jatkat silti yhä elämääsi, henkitoreissasi ja tuskissasi, mutta kuolemaan et onnistu. Myöskään vanhukset eivät enää kuole ja hyvin pian sairaalat ja vanhainkodit täyttyvätkin ääriään myöten. Ja entäpä nuo tuhannet työttömiksi jäävät hautausurakoitsijat! Tai vakuutusyhtiöt! Kuinka myydä henkivakuutuksia ihmisille, jotka eivät ikinä kuole?

Saramagon kuvaus yhteiskunnasta kuolemattomuuden kourissa on terävä ja hillittömän hauska. Hänen satiirinsa osuu erityisesti poliitikkoihin, jotka yrittävät hallita tilannetta, jota on mahdoton hallita. Ivaillen Saramago kuvaa, kuinka poliitikoille on tärkeintä säilyttää omat kasvonsa ja kansan luottamus siihen, että joku muka yhä tietää mistä kaikessa on kysymys.

Myös kansalaiset itse yrittävät löytää keinoja selviytyä tilanteesta. Koska kuolema toimii edelleen maan rajojen ulkopuolella alkavat näppärimmät kuljettaa sairaita sukulaisiaan rajan yli kuolemaan. Myös tilanteen herättämät filosofiset keskustelut luotaavat syvältä. Jos kuolemaa ei enää ole voiko silloin olla uskontoakaan? Eikö kristinuskon syvin sanoma ole kuoleman voittaminen? Entä, jos mitään kuolemaa ei enää ole, eikö silloin uskonnostakin tule tarpeeton?

Kun kansalaiset ovat aikansa valittaneet ja tulleet tulokseen, ettei ikuinen kuolemattomuus sittenkään ole se mitä he haluavat, alkaa kuolema jälleen toimia. Mutta tällä kertaa hän päättää lähettää ihmisille viikkoa ennen näiden kuolemaa tiedonannon, jossa kerrotaan ystävällisesti ja asiallisesti, että hyvä herra, viikon kuluttua tulette kuolemaan, olkaa hyvä ja hoitakaa asianne kuntoon: hyvästelkää rakkaanne, sopikaa riidat ja hoitakaa velkanne pois. Kumma kyllä ikuisesti tyytymättömät kansalaiset eivät pidä tästäkään vaihtoehdosta. Ja lukijan on pakko myöntää nolona: kyllä meitä ihmisiä on sitten vaikea miellyttää!

Vasta kaiken tämän jälkeen kirjan päätarina varsinaisesti alkaa. Nimittäin tässä vaiheessa kirjaa itse tuoni astuu päähenkilöksi ja pääsemme seuraamaan hänen elämäänsä. Siitä en nyt kerrokaan enempää, etten tulisi paljastaneeksi ihan kaikkea. Tästä kirjasta on vaikea olla kertomatta liikaa, kun tekee mieli paljastaa kaikki kirjailijan keksimät näppäryydet ja vitsit. (Esimerkiksi se kuinka lukijalle kerrotaan, että kuolinviestejä kirjoitellessaan tuoni, jolla ei ole kieltä ja joka ei siksi voi nuolla kirjekuoria kiinni, käyttää noita nykyajan näppäriä itseliimautuvia tarralla varustettuja kirjekuoria.) Mutta lopetan nyt tähän ja sanon vain, että lukekaa itse! Tämä kirja on hauska! Eikä kuitenkaan vain hauska, vaan samalla kirja on myös koskettava ja viisas, ei todellakaan pelkkää hekottelua tai tekonäppäryyksiä.

Niin ja vielä erityiskiitos suomentajalle! Vaikka teksti on vuolasta ja polveilevaa on se samalla silti selkeää ja erittäin hyvää kieltä mikä osoittaa, että suomentaja on selvästi nähnyt vaivaa kääntäessään Saramagon mutkikkaita lauseita.

Kuolema ei koskaan vastaa, eikä tämä johdu siitä ettei se tahtoisi vastata, se ei vain tiedä mitä ihmisen suurimman tuskan edessä sanoisi.

Täytyy vielä huomauttaa, että tämän kirjan luettuani en osannut niin kovin surra José Saramagon vain muutama viikko sitten tapahtunutta kuolemaa. Totta kai on surullista, että hieno kirjailija on lopullisesti poissa, mutta tästä kirjasta käy ilmi, ettei Saramago itse kammonnut kuolemaa. Selvästikin hänen mielestään kuolema, traagisuudestaan huolimatta, on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin ikuinen elämä. 

Kun nyt sanoin dekkareistakin sanasen niin jatketaan tähän perään kauhulla. Entisessä elämässäni, aikana ennen lapseni syntymää, rakastin suunnattomasti kauhuelokuvia. En pelännyt (melkein) yhtään, vaan nautin suunnattomasti yksin elokuvateatterin hämärästä ja valkokankaalla vilistävistä verenhimoisista mielipuolista. Olen kertonut täällä jo aikaisemminkin niistä muutoksista, joita lapsen syntymä sai aikaan ja yksi noista surullisimmista on se, etten voi enää nauttia kauhuelokuvista samaan karskiin malliin kuin nuorempana. Ne vaan ovat pelottavampia kuin ennen! En osaa enää asettua sille huumorivaihteelle, vaan alan heti pelkäämään ihan tosissani ja kuvittelemaan, että mitä jos tyttäreni joskus kävelee yksin pimeällä tiellä ja sitten tuollainen zombie tuleekin vastaan, ihan kamalaa!

Vaikka kauhuelokuvat ovat edelleen lähellä sydäntäni en tunne kauhukirjallisuutta kovinkaan laajasti. Lähinnä olen tutustunut Stephen Kingin, tuon kauhun kuninkaan tuotantoon, siksi hänestä tässä sananen. King tuntuu herättävän intohimoja. Tunnen paljon ihmisiä, joiden mielestä miehen koko tuotanto on roskaa, vaikkeivat he ole yhtään ainoaa Kingin kirjaa lukeneet. Samoin tunnen toisia, joiden hyllystä löytyy miehen jokainen teos ja jotka pitävät häntä yhtenä parhaista elossa olevista kirjailijoista.

Yritin tuossa nopsasti laskea kuinka monta kirjaa minä olen mieheltä lukenut ja yllätyin kun tajusin, että olen lukenut ainakin 20 kingiä! Valtaosan joskus teini-iässä, mutta muutaman vielä sen jälkeenkin. Minun mielestäni on aivan turha mollata Kingiä kovaan ääneen. On ihan fakta, että miehen tuotannossa on pari-kolme suoranaista helmeä, jotka aivan oikeutetusti kuuluvat kirjallisuuden historiaan ja jotka ovat olleet muokkaamassa länsimaista kirjallisuusperinnettä. Omia suosikkejani ovat mm. "Carrie", "Hohto" ja "Tukikohta". Samaan aikaan on myös totta, että suuri osa miehen tuotannosta on huttua ja saman sabluunan läpi kirjoitettua saman tarinan toistoa.

King osaa kirjoittaa todella koukuttavasti. Hän osaa aloittaa kirjansa todella hienosti, niin, että on pakko lukea lisää. Sen sijaan melko monet Kingin kirjoista loppuvat kehnommin ja kuten noin laajan tuotannon ollessa kyseessä, ne väkisinkin alkavat muistuttaa toisiaan. Päähenkilöt ja sivuhenkilöt ovat usein samoja kuin edellisissä kirjoissa, vain nimet ovat vaihtuneet. Mutta vaikka henkilökuvaus ei nyt kekseliäisyydellään loistakaan täytyy miehen mielikuvitusta kadehtia. Kuka muu on synnyttänyt sellaiset määrät historian kirjoille jääneitä kammotuksia? Oli kysessä mikä tahansa arkipäivän esine, sanomalehti, kukkamaljakko tai hammasharja, Stephen King osaa kyllä vääntää siitä kauhua.

Heh, tätä kirjoittaessa tulikin yllättäen ikävä Kingin kirjoja. Siitä on jo kauan kun olen niitä viimeksi lukenut. 

Niin ja oikein erityisesti voin suositella miehen omaelämäkertaa "Kirjoittamisesta". Se on oikeasti kiinnostava kuvaus siitä kuinka Kingistä kasvoi kirjailija sekä sisältää paljon vinkkejä muille kirjoittamisesta haaveileville.

Täältä muuten löytyvät Stephen Kingin suomalaiset fanisivut ja keskustelupalsta.

Muistan kuinka lapsena ärsyynnyin valtavasti kun nuoremmat sisarukseni tuhosivat asioita. Aina joku oli repimässä kirjojen sivuja, puklailemassa toisten kenkiin tai piirtämässä tussilla seinään. Isonsiskon ylemmyydessäni en voinut käsittää kuinka vanhempani antoivat tuollaisen menon jatkua, eivätkä esimerkiksi kieltäneet kirjojen ja tussien käyttöä alle kymmenenvuotiailta lapsilta.

No jaa, nyt olen suosiolla luovuttanut. Lapset nyt vain aiheuttavat tuhoa ja kaaosta, kai se on koodattu niiden geeneihin. Meilläkin on jo monta hienoa suosikkikirjaa tuhottu. Ne lapsen suuresti rakastamat luukkkukirjat Maisasta tai Pupesta ovat jo ihan riekaleina, samoin tämä lapsen suosikkiteos "Popi-kissa mielipuuhissaan", jossa läpästä vetämällä sivun kuva muuttuu toiseksi. Ensin yritin suojella kirjaa lapselta, mutta kun toinen nyyhkyttää Popi-kissan perään kyynelten valuessa poskilla annoin periksi. Kirjojahan ne vain ovat. Kyllä Popi-kissakin varmaan on mieluummin repaleiksi rakastettu kuin hyllyyn unohdettu.

Niin, muutto meni hyvin, kiitos kaikille kannustuksesta! Kirjahyllytkin on koottu ja niitä on edelleen liian vähän, vaikka kirjat onkin aseteltu kahteen riviin toiset toisten taakse. Ja miehen LP-levyt ovat vielä kasattuna lapsen vanhaan äityspakkaus-sänkyyn. Mutta mitäs pienistä, asunto itsessään on ihana! Kyllä täällä kelpaa istuskella iltaisin teekupin ja kirjan kanssa puutarhassa omenapuun alla. Olen aika onnellinen.

Minua pyydettiin kirjoittamaan enemmän dekkareista. En vain oikein keksi niistä mitään kiinnostavaa sanottavaa. En tarkoita tällä, että jotenkin halveksisin dekkareita, mutta suhtautumiseni niihin on melko simppeli: joistakin tyykkään kuin hullu puurosta, toiset taas ovat kuolettavan tylsiä ja kökköjä ja mitä enemmän niitä lukee, sitä enemmän ne alkavat muistuttaa toisiaan. Ei niitä ihmisiä nyt niin kamalan monella eri tavalla voi murhata, loppujen lopuksi. Jopa suuri suosikkini Jo Nesbø on käyttänyt lähes identtistä loppuratkaisua muutamassa kirjassaan, mikä on lukijalle hieman turhauttavaa. Siksi olenkin ottanut asenteekseni lukea dekkareita rajoitetusti. Luin joskun neljä Harry Holea putkeen ja sen jälkeen aloin inhota hahmoa syvästi. Piti odottaa muutama vuosi ennen kuin uskalsin taas miehen pariin. Sama kyllästyminen tuli esille ahmittuani liian monta Liza Marklundia putkeen. Sellaisen 2-3 dekkaria vuodessa on itselleni sopiva tahti.

Millaisista dekkareista sitten pidän? Kuten olen jo useasti maininnut suosikkejani ovat uudemmista Jo Nesbø ja Liza Marklund, vanhemmista Agathe Christie. Tietenkin myös ihana Umberto Eco, jos hänet voi dekkaristiksi lukea ja mielestäni voi. Lapsena luin myös  paljon Maria Langia, mutta nyt en muista noista kirjoista juuri mitään. Yksittäisiä hyviä dekkareita olen lukenut Kerstin Ekmanilta, John Le Carrélta, Henning Mankellilta ja Matti Yrjänä Joensuulta Sen sijaan en innostunut Anne Holtista, Tom Egelandista tai Karin Fossumista. Dan Brownista en edelleenkän ole muodostanut mielipidettä. Hänen kirjansa ovat aivan järkyttävän ärsyttäviä, mutta samalla todella koukuttavia (tai no, olen lukenut kaksi ja niissä ainakin oli vähän liiankin kanssa lukujen loppuihin sijoitettuja koukkuja.)

Pidän oikeastaan kahden tyyppisistä dekkareista, noista klassista "arsenikkia ja vanhaa pitsiä" -tarinoista, joissa pahat ovat oikein kunnolla pahoja ja lopussa aina joku nuori rakastunut pari saa toisensa. Toisaalta pidän nykyaikaisista kantaaottavista dekkareista, kunhan kantaaottavuus tulee rivien välissä eikä päälle liimatun saarnamaisesti. Esimerkiksi Nesbø on käsitellyt paljon norjalaisen yhteiskunnan ongelmia mm. huumeiden käyttöä (joka täällä on todella paljon laajempaa ja näkyvämpää kuin Suomessa). Marklund taas on käsitellyt melkein kaikkia feministisiä teemoja kuten prostituutiota, lähisuhdeväkivaltaa, naisten työelämässä kohtaamaa lasikattoa jne. Molempien kirjoissa on myös sen verran kiinnostava ja sympaattinen päähenkilö, että luulen lukevani heidän kirjojaan ainakin puoliksi siitä syystä, että saisin tietää kuinka Harry Holelle ja Annika Bengtzonille lopulta käy. Harmillista kyllä molemmille näyttää käyvän aina huonosti. Mikähän siinäkin on, että noissa nykyajan dekkareissa on päähenkilönä aina elämän murjoma traaginen, mutta suoraselkäinen hahmo? Miksei päähenkilö voisi joskus olla sellainen iloinen ja hilpeä tasapainoinen ihminen? Tai ainakin sellainen, jolle edes joskus tapahtuisi jotain kivaa, edes sen yhden kerran. Mutta ilmeisesti se ei vain sovi kuvioon.

Dekkaristeja, joita olen ajatellut ainakin joskus kokeilevani ovat Eppu Nuotio ja Leena Lehtolainen. Nuo kansan suuret suosikit Reijo Mäki ja Ilkka Remes eivät kiinnosta ollenkaan. Mäestä olen saanut jotenkin sellaisen kuvan, että hän on melkoinen sovinisti (saa korjata jos olen väärässä) ja Remeksen kirjat vaikuttavat sellaisilta Venäjä-salaliitoilta, etteivät nekään kiinnosta (saa jälleen korjata, jos olen hakoteillä). Niin ja Stieg Larssonit olen päättänyt katsoa leffoina ja jättää kirjat tällä kertaa väliin.

Niin, että keksinhän minä jotain sanottavaa dekkareistakin. En ollenkaan tarkoita dissailla niitä. On ihana tunne käpertyä lauantai-iltana sohvan nurkkaan ison kuuman teekupin kanssa, tietäen, että lapsi nukkuu jo eikä minnekään ole kiire ja pöydällä odottaa oman suosikki-dekkaristin uusi kehuttu romaani. Nurmikolla lojuminen on sekin kivaa dekkarin kanssa, samoin jouluyönä valvominen, kun hyvä jännäri on imaissut mukaansa. Kunhan muistaa pysyä kohtuudessa ja muistaa, että elämässä on muutakin kuin verta ja näppäriä juonenkäänteitä.

Olen jo kauan yrittänyt keksiä hyvää tekosyytä linkittääkseni ihanaan Hupsistarallaa-blogiin. Sen pitäjä Norsis on aivan hurmaava persoona, joka leikkaa, liimaa, kutoo, parsii, keräilee kaupan lattialta löytyneitä kauppalistoja, askartelee, matkustelee, tekee neulegraffitteja ja mitä omituisimpia härpäkkeitä ja kertoo tästä kaikesta blogissaan. Hupsistarallaa-blogissa on sellaista ihanaa huumoria, jota tässä maailmasa pitäisi olla enemmän. Tulen aina ihan järjettömän hyvälle tuulelle tuolla blogissa vieraillessani.

Harmillista vain blogi ei liity juuri mitenkään kirjallisuuteen, joten en ole aikaisemmin viitsinyt linkittää esim. näihin ihaniin pöksyihin, mahtaviin tuoleihin, hienoon nuppineulatyynyyn,  kivoihin korviksiin tai upeisiin koirankakka-kyltteihin. 

Mutta vihdoin blogissa on jotain mikä liittyy myös ihan vähän kirjallisuuteen eli voin vihdoin hyvällä omalla tunnolla mainostaa blogia täällä kirjallisuusblogissani (jossa pysytään toki aina kirjallisuuden piirissä eikä koskaan hötkyillä muihin aiheisiin.) Eli Norsis on tehnyt pyhiinvaellusmatkan Uppsalaan, Pekka Töpöhännän jalanjäljille ja jättänyt jälkeensä myös muutaman Töpöhäntä-aiheisen neulegraffitin! Hauskaa näyttää olleen!

Vähän aikaa sitten keskustelin mieheni kanssa elokuvissa ja kirjallisuudessa käytettävistä halvoista tempuista. Sellaisista kuin raha. Päähenkilön motiiveja tai taustoja ei tarvitse paljonkaan selitellä kunhan vain vedetään raha-kortti esille. Tätä käytetään erityisesti dekkareissa ja Hollywood-elokuvissa, mutta toki muutenkin. Ai miksikö päähenkilö murhasi hovimestarin? No, rahan takia tietenkin! Ahaa! Ja niin kaikki on selvää. Kirjallisuus- ja elokuvahistoria on täynnä ihmisiä, jotka menevät naimisiin, kidnappaavat lapsia, myrkyttävät isoäitinsä tai valehtelevat, kiristävät ja kiduttavat vain saadakseen rahaa. Todellisessa elämässä tallaisia ihmisiä pidettäisiin psykopaatteina, mutta dekkariperinteessä on ihan ok tehdä tätä kaikkea, kunhan siihen on hyvä syy – eli raha.

Tästä Hesarin uutisesta ärtyneenä sanonpa sitten minäkin ääneen, että minulle kyllä riittää ihan vaan se kirja. Ei tarvitse kirjailijan minun vuokseni olla mielenkiintoinen, värikäs, äänekäs, kimmoisa ja ikinuori. Kustantamot voivat tietenkin olla mitä mieltä tahansa ja totta kai heillä on asiaan myös (ja ennen kaikkea?) taloudellinen näkökulma, mutta minä lukijana haluan ihan vain hyvän kirjan, mukaansa tempaavan tarinan, sanojen kiihkeän virran. Kustantamon on tietenkin aina helpompi löytää julkkispelle kuin hyvä kirja. Ja varmaan se pelle tuo sitten enemmän rahaakin. Mutta kaiken uhalla haluan julistaa ainakin tämän oman blogini paikaksi, jossa kirjan myytiluvut eivät määrää kirjan arvoa. Tänne kaikki pienlevikkiset runotkirjat ja novellikokoelmat! Tänne kaikki rumat kirjankannet! Tänne tylsät ja ujot ylipainoiset kirjailijat, jotka osaatte kirjoittaa kuin enkelit! Tervetuloa!

Ihan vain ilmoitusluontoisesti tiedoksi, että tämä viikko menee muuttotouhuissa ja kenties vielä seuraavakin, mutta sitten palailemme jälleen kirjojen pariin. Tai kirjoja täällä luetaan toki nytkin, menossa on taas yksi Jo Nesbøn dekkari. Väitän aina, että en lue paljonkaan dekkareita, mutta niiltä muutamilta suosikeiltani (Nesbø, Liza Marklund ja pari muuta) luen kyllä yleensä melkein kaiken. Eli kai minä sitten luen dekkareitakin aika paljon. En vain yleensä keksi niistä mitään mielenkiintoista sanottavaa, joten en useinkaan bloggaile niistä täällä.

Nesbøstä tykkään erityisesti siksi, että hän rakastaa Osloa niin paljon ja linkittää melkein kaikki tapahtumat ihan omille kotikulmilleni, lempikahviloihini ja tuttuihin puistoihin. Yhdestä haastattelusta luin, että Nesbø kirjoittaa kirjansakin aivan meidän lahellämme sijaitsevassa kahvilassa, en tosin ole koskaan törmännyt mieheen siellä. Mutta iltakävelyllä alkaa joskus yllättäen hyytää, kun hetkeksi unohdan, että eihän se juuri tässä puistossa seikkaillut sarjamurhaaja ollutkaan oikeasti totta.

Kiirettä pitää. Olen kyllä lueskellut, mutta aikaa ei löydy kirjoittaa mitään ylös. Luin nyt vihdoin viimeisen osan Neshovin-trilogiasta eli Anne B. Ragden kirjan "Vihreät niityt", joka on jatkoa "Berliininpoppeleille" ja "Erakkoravuille". Tosin en usko, että tämä on trilogia, vaan päätän luottaa vakaasti siihen, että Ragde kirjoittaa tarinalle jatkoa. Olen kuullut kommentteja, ettei sarjan kolmas osa olisi yhtä hyvä kuin edelliset. Minun mielestäni se riippuu hyvin paljon siitä oliko tämä muka tosiaan vimeinen osa vai ei. Jos tarina loppui tähän niin vähän nihkeä loppu kyllä, täytyy myöntää, jos taas jatkoa vielä joskus tulee, niin kirja oli mielestäni ihan yhtä hyvä kuin edellisetkin. Esimerkiksi "Erakkoravut"-kirja loppui aivan hullulla tavalla! Jos se olisi ollut sarjan viimeinen kirja olisin vihannut sitä syvästi. Vähän samaa oli tässä "Vihreät niityt"-teoksessa. Ei näin saa kirjasarjaa lopettaa! Mutta yhden osan sarjassa saa. Eli siitä vaan Ragde kirjoittamaan lisää niin lupaan tykätä tästäkin kirjasta!

Olen odottanut hänen kuolemaansa siitä päivästä saakka kun menin naimisiin. Kuusikymmentä vuotta. Nyt kun se hetki on käsillä, ymmärrän ettei sillä ole mitään merkitystä. Ettei kyse koskaan ollut hänestä.

Linda Olssonin "Laulaisin sinulle lempeitä lauluja" on ristiriitainen kirja. Siinä oli jotakin samaa kuin Riikka Pulkkisen "Rajassa". Tietyt kohdat kirjassa olivat todella hienoja ja koskettavia, osa tekstistä taas jokseenkin pliisua ja kliseistä. En vieläkään tiedä tykkäsinkö kirjasta kovasti vai vain ihan vähän. Ainakaan en voi suositella sitä ihan kenelle tahansa. Luulen, että tiettyjen ihmisten makuun kirja on ehdottomasti liian siirappinen.

Kirja kertoo kahdesta naisesta, nuoresta Veronikasta ja vanhasta Astridista, jotka ovat molemmat yksinäisiä ja hajalla. Kun Veronika muuttaa Astridin naapuriin naiset ystävystyvät ja alkavat pikkuhiljaa paljastaa salaisuuksiaan toisilleen. Kirja kuvaa hyvin kauniisti kesäiltoja ruuan ja viinin parissa, niin kauniisti, että töihin lähtö näiden samojan kesäöiden saapuessa tännekin tuntuu aamu aamulta vaikeammalta. Noinhan nämä päivät tulisi viettää: keräten kukkia, keskustellen rauhallisesti ja paistellen lettuja! 

Luonnon- ja kesänkuvaukseen on luultavasti panostettu juuri siksi, että se luo kontrastin naisten, erityisesti vanhan Astridin, surullisille kohtaloille. En halua paljastaa kirjasta liikaa, mutta ihailen kirjailijan taitoa kuvata se kaikista kauhein ja surullisin teko huikaisevan kauniisti. Mikä ihana kaunis kesäpäivä ja mikä hirvittävä tragedia! Tuon surun kuvauksessa kirja onkin ehdottomasti parhaimmillaan.

Kokonaisuus ei kuitenkaan täysin vakuuta. Erityisesti nuorempi nainen, Veronika, jättää lukija jokseenkin kylmäksi. Jotenkin hänen äänensä ei ole yhtä persoonallinen ja voimakas kuin Astridin eikä herätä samanlaista sympatiaa. Kirjan pääongelma ei kuitenkaan ole Veronika, vaan kirjailijan tapa lisätä dramatiikkaa joka rakoon. Tarina itsessään on tarpeeksi kaunis ja hurja, lukijana jää toivomaan, että kirjailija olisi uskaltanut luottaa tuohon tarinaansa enemmän ja karsinut pois erityisesti lukujensa loppuihin sijoitettuja dramaattisia lauseita. Nyt kirjasta jäi tunne, että se oli liiankin latautunut alusta loppuun. Kun ihan kaikki ihan koko ajan on traagista ja dramaattista ei lukija jaksa enää edes liikuttua. Siksi täytyykin vielä korostaa, että tuo kirjan hurjin kohtaus olikin sitten muusta kirjasta poiketen erittäin hienoksi hiottu eikä onneksi lainkaan liikaa paisuteltu.

Tälläinen epätasaisuus ärsytti ja turhautti. Ja silti täytyy myöntää, että itkeskelin kirjan lopussa. Ehkä muutaman kuukauden päästä osaan jo sanoa mikä tunne kirjasta jäi ensisijaisesti päälle. Tällä hetkellä olen vieläkin kahden vaiheilla.

Kaikesta huolimatta täytyy vain hämmästellä mitä kaikkea kamalaa kauniissa kesäyössä voikaan tapahtua!

"Vanhemmilla on niin käsittämätön valta. He voivat suojella lastaan kaikelta maailman tuskalta. Tai aiheuttaa kaikkein suurinta mahdollista tuskaa. Ja lapsina me hyväksymme sen, mitä saamme. Kenties me uskomme, että mikä tahansa on parempi vaihtoehto kuin se, mitä me kaikkein eniten pelkäämme." Hän nosti katseensa ikkunaan, jonka takana kuuma kesäilma seisoi liikkumattomana. "Yksinäisyyttä. Hylätyksi tulemista".

Nyt tuntuu, että pitäisi sanoa jotakin järkevää Henning Mankellista ja Gazasta. En vain osaa tai jaksa julistaa mitään. Mutta osaan vielä kysyä.

Jos Henning Mankell olisi kuollut, kun Israelin joukot tulittivat Gazaan pyrkiviä avustuslaivoja kuinka suuri haloo siitä olisi syntynyt? Miten suuri merkitys suositun kirjailijan kuolemalla olisi ollut maailmanpolitiikkaan? Kun kirjailija nyt kuitenkin näyttää olevan kunnossa riittääkö se syyksi unohtaa koko juttu ja kohauttaa harteitaan, että tuo Israel nyt vaan on vähän tuollainen, olisihan se pitänyt tietää?

Kenen kirjailijan hengellä olisi eniten merkitystä? Orhan Pamukilla vai Dan Brownilla? Toimivatko Pamuk ja Brown aktiivisesti parantaakseen maailmaa? Tulisiko heidän toimia? Tulisiko suosittujen kirjailijoiden käyttää hyväkseen kuuluisuuttaan ja saada oikeiksi kokemilleen asioille julkisuutta? Kiinnostaisiko se ketään? Olen itse lukenut mm. Henning Mankellin, John le Carrén sekä Elina Hirvosen kirjoja Afrikasta ja noissa kaikissa kirjoissa on ollut hyvin voimakas sanoma, jokaisella noista kirjailijoista on ollut selvästi tarve sanoa ja saada lukija liikuttumaan tai kiinnostumaan. Minä olen liikuttunut ja kiinnostunut, mutta onko mikään silti muuttunut? Voiko kirjoittamalla muuttaa maailmaa? Edes vähän?

Ja toisaalta miksi ihmeessä Israel toimii niin kuin toimii? Kuinka on mahdollista, että vuodesta toiseen Israel saa tehdä melkein mitä tahansa ja silti sen toiminnalle löytyy aina suuri määrä ymmärtäjiä? Kuinka on mahdollista, että juutalaiset kansana, kaikkien kokemiensa hirveyksien jälkeen, eivät näytä oppineen mitään vaan toimivat itse kuin hirviöt?

En ole itse puoluepoliittisesti kovinkaan aktiivinen, mutta muuten maailmanpolitiikka kiinnostaa ja erityisesti ihmisoikeuksien puolesta olen ollut aktiivinen nuoresta asti. Tulisiko tämän kaiken näkyä enemmän tässä blogissani? Auttaisiko mitään, jos ottaisin täällä enemmän kantaa politiikkaan tai laittaisin postauksiini enemmän linkkejä vaikkapa Amnestyn vetoomuksiin? Klikkaisiko kukaan lukijoistani noita linkkejä tai kävisikö kukaan allekirjoittamassa vetoomuksia? Pystynkö minä kirjoittamaan kirjallisuusblogia, joka käsittelee "vain" kirjallisuutta? Haluanko sellaisen blogin? Missä menee raja mitä kaikkea kirjallisuusblogin rajoissa voi kirjoittaa niin, että blogi on yhä kirjallisuusblogi?

Ja lopulta taas kerran se sama kysymys, johon kaikki tällaiset pohdiskelut aina johtavat: teenkö minä itse ihmisenä tarpeeksi tässä maailmassa? Toiminko itse tarpeeksi aktiivisesti saadakseni tähän maailmaan jotakin tolkkua? Ja kun tyttäreni joskus kysyy, mitä minä olen täällä tehnyt muuttaakseni maailmaa hänelle kauniimmaksi, niin mitä minä vastaan? Nooh, olen ainaskin lueskellut paljon ja kirjoitellut tuonne blogiini...

Elämme jännittäviä aikoja. Tai siis tuo tyttäremme elää, vaikkei tiedäkään sitä vielä. Kesäloman saapuessa on nimittäin suunnitelmissamme vieroittaa lapsi lopullisesti tutistaan. Emme muutenkaan anna lapsen käyttää tuttia kuin tämän nukkuessa, mutta jos tyttö saisi itse valita kulkisi hän ympäri vuorokauden kaksi tai kolme tuttia jatkuvasti suussaan. Tähän on siis pian tulossa loppu. Lapsi-parka.

Olen yrittänyt valmistella tyttöä tähän tulevaan tragediaan lukemalla asiaa käsittelevää kirjaa "Heippa, tutti!", jossa Nori-kissa kadottaa tuttinsa. Tutin löytävät vuorollaan Ella Elefantti, Kaisa Kana ja muut Norin ystävät, jotka keksivät erilaisia tapoja käyttää tuutia (mm. kärsäkoruna tai saparosinkona). Kun Nori viimein saa käytössä nuhjaantuneen tuttinsa takaisin tulee hän siihen tulokseen, että voikin oikeastaan luopua koko tutista, kun kerran on jo niin iso kissa, ettei enää tarvitse tuttiaan. Lopussa tutti sitten lähetetään ilmapallon mukana taivaalle. 

Lapseni pitää kirjasta kovasti, mutta lukee sitä aina kovin totisena. Kirjan teema on selvästi vakava ja jännittävä. Saa nähdä kuinka meidän kesän tullessa käy, kun on aika lähettää omat tuttimme taivaan tuuliin. Raportoin asiasta lisää, kun se on ajankohtaista.

(Naapurin kissa suostui malliksi, mutta sillä oli kovasti kiire...)

Vähän aikaa sitten pyysin teiltä neuvoa mikä Eeva-Liisa Mannerin kirja minun tulisi seuraavaksi lukea. No, vain muutama päivä tuon kirjoitukseni jälkeen löysin kirjahyllystäni Mannerin runokirjan, jota en edes tiennyt omistavani! Tästä muuttamisesta on selvästi monenlaista hyötyä ja hupia, kun hyllyistä löytyy tuollaisia mukavia yllätyskirjoja.

"Kamala kissa ja katinperän lorut" on hassu kirja täynnä kissa-aiheisia runoja. Ja millaisia kissoja! "Spektaakkelikissa", "Rion helmi" ja "Jack, Thamesin kauhu" ovat vain osa runojen hurjista otsikoista. Jostakin syystä osa runoista ei oikein lähtenyt käyntiin, mutta osa oli sitten sitäkin hauskampaa luettavaa. Mielelläni lukisin naiselta vielä lisääkin. Nyt täytyy vain odottaa ja toivoa, että kun puramme laatikoita uudessa asunnossa löydän kasoista vielä muutaman yllätys-mannerin...

Maailman kaikki naaraat, yhtykää

Elämä ei ole niin ja näin ja noin, vaan Jos ja Ehkä ja Mutta.

Sen tiesi kovia kokemut punainen kissa Tutta,

jolla oli pirusti pentuja, eikä isistä tietoa.

Kovaa se oli kovasti, ei hellää eikä mietoa.

Se teki kahdesti vuodessa kuusi tai kahdeksan kakaraa

eikä tuntenut moista pykälää, kiemuraa, sakaraa

jolla saattaa käräjiin sulhot vastuuttomat.

Vaan pennut oli sentään somat ja taatusti omat.

Ja äidiltä kysyttiin sukkelaa tietoa, taitoa

mistä saada hiukkasen juustoa, saati maitoa,

kun sitä ei riittänyt riutuneista nisistä

(eikä apua tietysti ollut rutikuivista isistä).

Se tutki öisin roskalaatikon salaisuudet,

jotka oli jo tongittu, ongittu sattumat uudet

(sillä öisin ei heilu talonmiehen luuta).

Ja se löysi vain hajujen raatoja, ei juuri muuta.

Eikä ollut alkeellisinta sosiaalihuoltoa

eikä anarkistiemolle pienintä tukea, puoltoa,

jos se varasti jostain nakin tai vanhan juuston

tai valmiiksi kalutun kanan kuivan luuston.

Siis yhtykää maailman kaikki kissaproletaarit

ja pankaa seinää vasten raastuvan vanhat vaarit!

Ei tiedä ne Tutan tulisesta ikävästä

eikä hevon paskaa katukissan elämästä.

(Kuvassa olevat kirjat eivät ole valitsemani The Kirjat, vaan muuten vaan kivan näköisiä tollai pinossa...)

Olemme muuttamassa kesäkuussa. Koska tässä pienessä ja ahtaassa asunnossamme on tavaraa ihan liikaa olemme olleet reippaita ja fiksuja (?) ja aloittaneet pakkaamisen hyvissä ajoin. Erityisesti mieheni on innostunut pakkaamaan kirjapinojani hyllystä laatikoihin. (En tiedä onko tässä oikeasti mitään järkeä. Sen sijaan, että kirjat olisivat siististi hyllyssä ne ovat nyt pinottuina banaanilaatikoihin ympäri asuntoa...) 

Olen viimeiseen asti säästellyt sitä hyllyä, johon olen koonnut kaikki lukemattomat kirjani (heh, siis tarkoitan tässä lukemattomilla kirjoilla niitä kirjoja joita en ole vielä lukenut, en siis lukuisia kirjojani, olinpas hauska). Olen varoittanut miestä koskemasta hyllyyn ja väittänyt, että ehdin ihan hyvin lukea vielä vaikka kuinka monta kirjaa ennen kuin muuttoauto kaartaa pihaan. No, tänään luovutin. Pakkasin myös nuo lukemattomat kirjani laatikkoon ja valitsin vain viisi, eikun seitsemän, no kymmenen (plus ne jotka jo ovat eri käsilaukuissani ympäri asuntoa) kirjaa, joita kenties haluan selailla ennen muuttoamme.

Tunnelma oli pitkälti sama kuin autiosaarelle lähtiessä. Jos saat valita vain viisi, no seitsemän  (jne...) kirjaa mitkä valitsisit? Minä valitsin hieman kaikkea. Pari nobelistia, yhden dekkarin, yhden nuortenkirjan, vaikean klassikon, hömpän, novelleja, elämänkerran ja tietokirjan. En todellakaan ehdi lukea näitä kaikkia ennen muuttoamme, mutta ainakin on kaikkea vähän, jos vaikka keskellä yötä herään tunteeseen, että nyt on pakko lukea sitä ranskalaista feministiä tai sitä yhtä norjalaista mieskirjailijaa niin ei huolta, täältä löytyy kyllä!

Sitä paitsi mies lupasi, että jos vieroitusoireet käyvät liian tukaliksi saan lähteä kirjakauppaankin. 

Monika Fagerholm herättää intohimoja. Toiset (kröhöm...) fanittavat hänen kirjojaan kovastikin kun taas toiset eivät voi niitä sietää. Nyt kun Fagerholm on viime aikoina saanut palkintoja ja kunniaa tuntuvat monet Fagerholm-vihaajat jotenkin häpeilevän sitä, etteivät innostu naisen kirjoista. Siksi ajattelinkin kirjata tähän muutaman perusneuvon heille, jotka yrittävät ymmärtää mikä niissä kirjoissa on muka niin hienoa.

Melko usein Fagerholmian kirjoja inhoavat kertovat, että ovat jättäneet kirjat kesken, kun eivät ole millään jaksaneet harppoa tiiliskiviä loppuun asti. Siksi ensimmäinen ohjeeni Fagerholm-inhoajille onkin lukea edes yksi kirja loppuun asti. 

Toinen ohjeeni on lukea ensimmäiseksi "Amerikkalainen tyttö". Se on Fagerholmin kirjoista ehdottomasti paras ja siksi siitä on hyvä aloittaa.

Kolmas ohje on rentoutua ja hyväksyä se, ettei kaikkea edes tarvitse ymmärtää. Itsekin usein mietin miksi Fagerholm aloittaa kirjansa aina ehdoin tahdoin mahdollisimman vaikeaselkoisesti. Kirjailija ei selvästikään halua mielistellä lukijaa vaan kirjoittaa juuri niin kuin haluaa. Se on kiehtovaa, mutta samalla myös aavistuksen verran rasittavaa, erityisesti kirjojen aluissa, ennen kuin lukija on päässyt sisälle tarinan imuun. Fagerholmin kirjaan ei useinkaan pääse sisälle ensimmäisen 30 sivun kuluessa, ei välttämättä edes ensimmäisten 100 sivun jälkeen. Uusinta "Säihkenäyttämöä" lukiessani olin melkoisen pihalla vielä kirjan puolivälissä, sivulla 250. Tästä ei kuitenkaan kannata säikähtää, vaan päinvastoin hypätä vain mukaan kirjaan ja yksinkertaisesti antaa mennä.

Neljäs ohje on keskittyä nauttimaan kirjan kielestä ja tunnelmasta. Unohda juoni ja logiikka hetkeksi ja yksinkertaisesti nauti Fagerholmin sekopäisestä, hassusta ja ärsyttävästi maailmasta. Arvosta sen villiä ja hurjaa meininkiä, vaikket tajuaisikaan pätkän vertaa siitä mitä tapahtuu. Tämä nauttiminen on helpompaa, jos pystyt keskittymään kirjaan yhtäjaksoisesti hieman pidemmän aikaa. Fagerholmin kirjat eivät ole niitä joita luetaan kaksi sivua tänään ja kolme ensi viikolla.

Ja viidenneksi: luota kirjailijaan. Vaikka sinä et tajuaisi mitä tapahtuu niin kirjailija tajuaa kyllä. Kirjan lopussa lukija palkitaan, poikkeuksetta. Lopussa erilaiset yksittäisiltä vaikuttavat juonenkäänteet punotaan yhteen ja kirjan logiikkakin vihdoin löytyy. Tämä oli erityisen selkeää "Säihkenäyttämön" kanssa. Toisinaan meinasin minäkin, intohimoinen Fagerholm-fani luovuttaa ja ihmettelin mistä ihmeessä kaikessa oli kyse, mutta lopussa kirja muuttuikin (melkein liian) tavalliseksi tarinaksi, jossa oli oma logiikkansa ja loppuratkaisunsa.

Ja lopuksi, tietenkin, ei kaikkien tarvitse kaikesta pitää. On ihan hyväksyttävää inhota Fagerholmia. Me toiset rakastamme naisen kirjoja niin intohimoisesti, että ehkä tasapuolisuuden vuoksi teidän muiden on ihan hyvä inhotakin vähän.

Some time ago I asked readers to give me hints about funny books, books that wouldn't make me cry. I have read so many sad books lately, that I felt that I really needed something happier, something funnier. This book was exactly the right choice right now. No, it's not the highest literature you can get, but it did make me laugh (out loud) and that's just what I needed.

In her book "Eat, pray, love" Elizabeth Gilbert tells about a year in her life. After a difficult divorce she decides to spend a year travelling in Italy, India and Indonesia. She tries to find a balance between pleasure (=spending four months in Italy eating pizza and pasta) and discipline (=spending next four months in India practicing yoga)

 I think I fell for this book after reading this:

Traveling is the great true love of my life. I have always felt, ever since I was sixteen years old and first went to Russia with my saved-up babysitting money, that to travel is worth any cost or sacrifice. I am loyal and constant in my love for travel, as I have not always been loyal and constant in my other loves. I feel about travel the way a happy new mother feels about her impossible, colicky, restless newborn baby - I just don't care what it puts me through. Because it's mine. Because it looks exactly like me. It can barf all over me if it wants to - I just don't care.

For years I felt exactly like this myself. I love traveling and I have travelled a lot in my life. But since I moved to Norway have things changed. I have lived here almost three years now, I have worked here, gave birth here and found new norwegian friends, but still I don't feel quite like home. Somehow I feel that I'm still "traveling" here and that's why I don't feel that I should travel anywhere else (except maybe back to Finland). Even when I don't feel it anymore, that urge to travel, I still remember how it felt. I remember how it felt to stand alone in the middle of Buenos Aires knowing that I don't need to go back home for six whole months. I remember how it felt to know that the whole big city was all mine and even when I was living in the shittiest and smallest rathole in the city, I loved it because it was my rathole, it was my journey, my adventure. 

Of course it is a lovely thought to travel for a year, but right now I was especially tempted by the idea to meditate four months in India. As I told earlier I have started to meditate every morning (ok, not every morning) and right now I feel that I wouldn't mind to spend some time alone just meditating and trying to find some kind of peace of mind. Well, I know I would start to miss my family after first three days, but that is exactly why it was so nice to read that at least someone else has done it. I am also aware that it is the biggest cliche in the world to travel to India to meditate, but, well, hmm... sometimes cliches like that just attract me. (What can you do? I'm not going to lie here in my blog that there is not a happy little hippy girl full of cliches living inside of me. Because there is, so that you know.)

The truth is, I don't think I'm good at meditation. I know I'm out of practice with it, but honestly I was never good at it. I can't seem to get my mind to hold still. I mentioned this once to an Indian monk, and he said, "It's a pity you're the only person in the history of the world who ever had this problem."

But meditation was not the only interesting thought in this book. I liked especially this idea: 

Generally speaking, though, Americans have an inability to relax into sheer pleasure. Ours is an entertainment-seeking nation, but not necessarily a pleasure-seeking one. Americans spend billions to keep themselves amused with everything from porn to theme parks to wars, but that's not exactly the same thing as quiet enjoyment.

This one really made me to think. It's quite often that I let myself to be entertained thinking that "I deserve this joy in my life" but at the same time I don't give myself those things that would really make me happy. It's easy for me to give myself amusement, I feel that I really deserve it. But sadly enough it's hard to give myself feel the real pleasure, let alone the whole, true happiness, because I don't feel that I'm worth it. It's a really interesting thought. Quite scary too. Something that I have to think more...

Anyway, this book was very cute and funny. Not something that everybody should read, but for me right now, it was the right one. A piece of entertainment or pleasure or whatever I needed this week.

Tähdet, joita sanotaan olevan enemmän kuin hiekanjyviä, muodostavat kuvioita ja kirjaimia joita en kyllästy katsomaan, vaikka en osaa lukea niitä. Sanskriittiakaan en osaa lukea, mutta silti sanskriitin pelkkä näkeminen synnytti minussa ennen syvän ja selittämättömän ilon. Samoin runoilijoiden kieli, vaikka tarkoitusta ja päämäärää en aina voinutkaan ymmärtää. Suurin ilo on oivallus; mutta aistiminen suo joskus välittömämmän ilon kuin puoli ymmärrystä.

Ylläoleva lainaus on peräisin Eeva-Liisa Mannerin novellikokoelman "Kävelymusiikkia pienille virtahevoille ja muita harjoituksia" ensimmäisestä novellista. Jotenkin tuntuu, että se on samalla kirjailijan vinkki siitä kuinka näitä novelleita tulee lukea. 

Kirjan novellit ovat kuin unia. Niissä ei päde päivätajunnan logiikka vaan tapahtumat vierivät eteenpäin kuin unessa tai runossa. Tarinat ovat novellin ja runon välimaassa, täynnä symboliikkaa, joka ei välttämättä heti aukea lukijalle, mutta joka silti viehättää ja herättää kiinnostusta ja halun lukea eteenpäin. Novelleissa seikkailevat mm. Laotse, Pythagoras ja Pyhä Pietari ja samalla myöskin virtahevot, norsut ja liikaa viiniä juoneet pianistit. Meininki on välillä hyvinkin ahdistavaa ja surullista, toisinaan taas hilpeää ja hyväntuulista. Absurdius pysyy kuitenkin uskollisesti mukana, niin kuin hyvissä unissa aina kuuluukin.

Joku juoksi huohottaen takanani, pysähtyi, työnsi käärön kainalooni, kuiskasi käheällä kiihtyneellä äänellä: "Ottakaa se, piilottakaa! Minua ajetaan -" Ennen kuin käsitin mitä oli tapahtunut, hän oli jo kadonut kulman taakse.

Kainalossani oli elävä lämmin olento, virtahepo. Luultavasti mies oli varastanut sen eläintarhasta tai  joltakulta yksityiseltä, joka rakasti virtahepoja; kukaties hän oli merimies, ja oli tuonut eläimen ulkomailta.

Oli miten oli, hepo tarvitsi turvapaikan. Päätin ottaa sen luokseni; olihan minulla ollut kissoja ja koiriakin, ja kerran pieni murmeli. Kirahvista olin aina uneksinut. No, virtahepo oli yhtä hyvä. - Voisinhan myöhemmin panna ilmoituksen lehteen: "Virtahepo löydetty. Omistaja saa periä tuntomerkit mainitsemalla."

Vein sen kotiin ja tarjosin maitoa. Poistuin hetkeksi keittiöstä katsoakseni tietosanakirjasta, mitä virtahevot syövät, ja kun palasin takaisin, hepo oli sitonut esiliinan vyölleen ja puuhasi jotakin lieden ääressä. Menin katsomaan, se oli italialaista salaattia.

-Rrrosoll, rrosoll, se sanoi ja hymyili ystävällisesti.

Itselläni ainakin heräsi kiinnostus lukea Mannerin tuotantoa enemmänkin. Jos joku lukija osaa vinkata mikä teos kannattaisi lukea seuraavaksi vinkkejä otetaan vastaan! Pitäisi varmaan tutustua myös Helena Sinervon romaaniin "Runoilijan talossa".

Olen jo kauan sitten huomanut ja jossain määrin hyväksynytkin sen, että niistä kaikista rakkaimmista ja koskettavimmista kirjoista en osaa ikinä kirjoittaa mitään. Pyörittelen ajatusta mielessäni ja pohdin mitä sanoisin, jotta osaisin kuvata kaikkia niitä tunteita joita kirja on minussa herättänyt. Lopulta yleensä luovutan, kirjoitan blogiini jotain lyhyttä ja ympäripyöreää tai jätän kokonaan kirjoittamatta! Hullua, sillä usein kyseessä ovat juuri ne loistavat kirjat, joita kaikkien tulisi lukea. Mutta joistain kirjoista en vain osaa sanoa mitään muuta kuin: "Lukekaa itse!"

Tämä Elina Hirvosen "Kauimpana kuolemasta" on yksi sellainen. Ei se ole maailman kaikkeuden paras kirja, mutta se on äärimmäisen koskettava ja surullinen kirja. Kaunista kieltä ja traagisia kohtaloita. Kirjailijan katse kuitenkin samalla niin kaunis ja hellä, että kirjasta jää silti jossain määrin pehmeä ja toiveikas olo. Kirjasta on kirjoitettu jo paljon ja se on saanut paljon kehuja, joten en ole haltioitumiseni kanssa yksin. Enkä muuten ole lainkaan yllättynyt, jos tämä kirja voittaa vielä sen Finlandiankin tänä vuonna.  

Muuta en sano, mutta hei: Lukekaa itse!

(Niin ja kirja on myös Hesarin Lukupiirin kuukauden kirja)