KERTOMUS JATKUU

Kerran toisensa perään huomaan kuinka elämä häiritsee tätä bloggausta. Työelämä tai työttömyys, kaaressa oksentava lapsi tai sen nukutushulinat, surut, ilot, kiire ja koko tämä korvissa humiseva elämänmeno aiheuttaa sen, etten ikinä ehdi päivittää blogiani niin usein kuin haluaisin. En ehdi kirjoittaa niin pitkiä ja tyhjentäviä tekstejä kuin haluaisin enkä etsiä mielenkiintoisia linkkejä. En koskaan ehdi valokuvata suosikkikirjojani niin mielenkiintoisissa ja yllätyksellisissä paikoissa kuin haluaisin, saatika kommentoida tarpeeksi muihin mielenkiintoisin kirjallisuusblogeihin. 

Aloitin blogini aikoinaan, koska halusin löytää jonkinlaista järjestystä siihen sekamelskaan, jonka jatkuva lukeminen saa aikaan aivoissani (ja kirjahyllyssäni). Toisinaan tuntuu kuitenkin siltä, että olen vain enemmän sekaisin kuin ennen. Sen jälkeen kuin aloitin bloggaamisen olen saanut uskomattomat määrät vinkkejä hienoista kirjoista. Kun kerron tutustuneeni yhteen kirjailijaan vinkkaa joku kommenttilaatikossa, että eräs toinen kirjailija muistuttaa hiukan tätä ensimmäistä ja oikeastaan se kirjailijan kolmas kirja on vielä paljon parempi kuin tämän nimenomainen jonka juuri luin. Toiset kirjoittavat mielenkiintoisista kirjoista omiin blogeihinsa ja kun opin luottamaan jonkun tietyn bloggaajan kirjamakuun innostaa se tarttumaan noihin suosituksiin.

Entäs sitten kaikki nämä erilaiset haasteet joita ihmisillä on blogeissaan! Oman Nobel-haasteeni kautta olen jo tutustunutkin hienoihin kirjailijoihin, joilla lähes kaikilla on valtava tuotanto. Esimerkiksi  Doris Lessing, jota kaikki hehkuttavat ja jonka kirjat ovat kuulemma keskenään hyvin erilaisia, joten vain yhden tai kaksi lukemalla ei vielä saa kokonaiskuvaa naisen tuotannosta. Nobel-haasteeni lisäksi haluan ehdottomasti lukea koko ajan lisää norjalaista kirjallisuutta, jo ihan vain siksi, että sen avulla pääsee tiukemmin kiinni norjalaiseen yhteiskuntaan. Olen suuri Ibsen-fani ja olenkin miettinyt haastetta, jossa lukisin läpi kaikki miehen näytelmät. Toisaalta taas täällä Norjassa asuessani tuntuu, että haluaisin lukea yhä lisää suomalaisia klassikoita. Olisi mielenkiintoista lukea kaikki FInlandia-palkitut ja toisaalta taas olisi kiinnostavaa tutustua laajemmin myös vaikkapa afrikkalaiseen kirjallisuuteen. Monilla bloggaajilla on käynnissä myös jonkinlainen aakkoshaaste tai maahaaste, jossa luetaan tietyllä alkukirjaimella alkavia kirjoja tai tietystä maasta kertovia kirjoja. Kaikki nämä ideat kuulostavat hauskoilta ja innostavilta! Tietenkin haluaisin lukea yhä enemmän norjaksi ja ruotsiksi, jotta kielitaitoni paranisi ja kaikista näistä kirjoista haluaisin tietenkin kirjoittaa tänne syväluotaavia ja mielenkiintoisia kommentteja. Niin ja kaiken tämän lisäksi haluaisin vielä muokata blogini ulkonäköä enemmän itseni näköiseksi, opetella koodaamaan ja valmistamaan sivupohjia, ehkä jopa siirtymään joskus aivan ikiomalle sivulle tämän Vuodatuksen sijaan.

Mutta kun kaiken tämän lisäksi olisi sitten vielä se elämäkin hoidettavana. Pahus.

Tämä blogi on minulle rakas, kai sellaisen voi myöntää. Olen kirjoittanut tänne kolme ja puoli vuotta ja koko ajan tuntuu, että haluaisin kirjoittaa enemmän ja laveammin. Ehkä vielä joskus, vaikka eläkkeellä sitten, makoillessani lentävässä autossani jossain Pluton reunamilla, ehdin lukea ja kirjoittaa juuri niin paljon kuin haluaisin. Tosin minun tuurillani siinä vaiheessa käy tietenkin ilmi, että marsilaisilla, niillä vasta kiinnostavaa kirjallisuutta onkin! Ja laaja tuotanto...

Before my brains stopped to take any more new information I read Vendela Vida's "Let the Northern Lights Erase Your Name". I admit it, only reason why I started to read this book was because it happens in Finland. It's not very often that American writer wants to tell a story that is placed in Finland and that's why I'm quite surprised that no one has translated this book into Finnish yet. In Finland we are always so proud if someone even knows we exist. (Right now I can think only John Irving, at least "Until I Find You" happens partly in Finland.)

So I didn't expect that much from the book, but actually it wasn't a bad story either. Not excellent, but definitely worth of reading. Unfortunately the beginning of the book is not the best part of it. In the beginning the main character is actually quite irritating woman. She is supposed to be around 30 years, but throught the whole book she acts more like someone who's sixteen. Anyway, the more you learn about this woman and her background, the more you start to like her. It's truely a very sad story and the book gets a lot better along the way.

"Let the Northern Lights Erase Your Name" tells about Clarissa who's mother left her family when she was 14 years old. Fifteen years later Clarissa's father dies and she founds out that her father wasn't her father after all. So she travels to Finland trying to find her real father. Along the way she also tries to find out what happened to her mother and why did she left her. This is a journey of a woman who's very lonely and I suppose all the snow and coldness in the book is trying to symbolise that.

Here can you find an interview where auther herself tells more about the book.

Today happened something strange. I have just started at my new work and my brains are so full of all the new things and all that norwegian talking that tonight on my way home, sitting in a bus and trying to read a book I realised that I didn't really want to read at all. I just wanted to sit and think nothing.

So I came home and tried to find a better book from my bookshelf but I didn't want to open any of them. They all seemed to be too difficult, even the easy and entertaining ones. Right now my brains just can't take anything more. This is weird, but it seems that I have to take a small break from the books. I hope this won't last very long. 

Tonight, instead of reading I will watch some films from Marx-brothers.

Olenkohan minä sittenkin lukenut aivan liikaa dekkareita? Tai ylipäätään liikaa kirjoja? Tai katsonut aivan liikaa monimutkaisia juonikuvioita ja käänteitä sisältäviä Hollywood-jännäreitä? Niin tai näin, tämä Karin Fossumin "Rakas Poona"-niminen dekkari jätti jokseenkin laimean jälkimaun. Tarina oli helppolukuinen ja osa henkilöistä sympaattisia ja kiinnostavia (no, ainakin yksi niistä), mutta kirja loppui jotenkin järkyttävän töksähtäen ja hölmösti. Jälkikäteen tuli tunne, että ehkä tämän kirjan olisi pitänyt olla jotain muuta kuin dekkari. Ehkä koko murhakuvio olisi saanut jäädä välistä ja sen sijaan olisi voitu keskittyä kuvaamaan pienen kylän ihmiskohtaloita. Kirjan lähtöasetelma on herkullinen: vanhenva vanhapoika päättää kaikkien yllätykseksi lähteä kahden viikon lomalle Intiaan etsimään vaimoa. Hauskan tästä asetelmasta tekee se, ettei tämä nimenomainen vanhapoika ole ollenkaan sellainen vastenmielinen Sir Vili, vaan kiltti, sympaattinen ja kunnon mies, joka ihan oikeasti rakastuu ja löytää rinnalleen intialisen vaimon. Vasta sitten kun vaimo saapuu Norjaan pyörähtää tragedia käyntiin.

Kyllä Fossum osaa kirjoittaa, mutta ehkä olen lukijana jo niin hemmoteltu, etten oikein keksi sanottavaa tällaisesta "ihan jees, en nyt oksentanut, mutta en jaksa suositellakaan" -kirjasta. Jos olet suuri dekkarifani, jolle kelpaa melkein mikä vaan missä joku kuolee, niin varmasti pidät tästäkin kirjasta. Jos taas dekkarit eivät erityisesti kiinnosta niin jätä välistä. Voi kyllä olla, että yritän vielä joskus Fossumin kirjoja "Hullujenhuone" tai "Marraskuun neljännen vastainen yö", noiden kuin pitäisi olla ennemminkin "psykologisia romaaneja" kuin dekkareita. Ainakin täällä molempia kehutaan.

Eilen raitiovaunussa näin ensimmäisen kerran elämässäni jonkun oikeasti lukevan Kindleä eli sähkökirjaa. Olin yllättynyt siitä kuinka kevyeltä ja näppärältä laite vaikutti, mutta sen näyttö oli melkoisen hämärä, itse en ainakaan haluaisi lukea niin tummalta näytöltä. No joo, eiköhän sitä näyttöäkin saisi säädettyä valoisammaksi.

Olen kuitenkin nyt pikkuisen innoissani tästä iPadista. Näpyttelen tässä paraillani kannettavalla Macilla ja olen melkoisen tykästynyt tähän laitteeseen. IPhonea en omista, mutta sekin vaikuttaa kiinnostavalta, näyttö on vain mielestäni aivan liian pieni, jotta sillä jaksaisi surffailla tai päivitellä blogia. Mutta ehkäpä tuollainen iPad sopisi minulle... Sähkökirjat nyt kuitenkin tulevat ennemmin tai myöhemmin.

(Kuten lukija huomaa, tässä kohdassa jätän välistä sen pakollisen moraalisen pohdinnan, että katoaako kirjallisuus / kirjastolaitos / lukutaito sähkökirjan myötä. En usko ja muut ovat hoitaneet huolestumisen jo monta kertaa paremmin.)

Puoli tuntia myöhemmin kävelimme Canal Streetiä pitkin kohti Greeneä. Kuljimme käsikynkkää, Violet välissämme. Violet lauloi norjalaista kansanlaulua - jotakin viulunsoittajasta ja hänen viulustaan. Bill yhtyi kertosäkeeseen matalalla äänellään ja lauloi kovaa. Minäkin lauloin, matkin merkityksettömiä sanoja marssiessamme kotiin. Violet nosti laulaessaan leukaansa ja katulamppujen valo osui hänen kasvoilleen. Ilma oli kylmä mutta kirkas ja kuiva, ja hän rutisti tiukasti käsivarttani ja minä tunsin miten keveästi hän käveli. Ennen kuin hän aloitti toisen säkeistön, hän veti henkeä ja hymyili taivaalle ja sitten, katsoessani häntä, näin miten hän ummisti hetkeksi silmänsä sulkeakseen pois kaiken muun kuin sen ylitsepursuavan onnen joka äänestämme kuului. Me kaikki tunsimme sen sinä yönä - ilo palasi elämäämme ilman mitään syytä. Kun suljin oveni toivotettuani hyvää yötä Billille ja Violetille, tiesin että aamulla tunne olisi poissa. Katoavaisuus oli osa sen lumoa. (Siri Hustvedt, "Kaikki mintä rakastin")

Minä haluan uskoa, että tuo norjalainen kansanlaulu, jota Leo, Bill ja Violet laulavat on minunkin suuri suosikkini "Per Spelmann". Laulu kertoo miehestä, joka vaihtoi lehmänsä viuluun ja nautti soittamisesta sitten niin paljon, että päätti, ettei ikinä vaihtaisi viuluansa takaisin lehmään, ei vaikka tulisi yhtä vanhaksi kuin sillan alla majailevat kivet. Hieno viisu ja sopii hyvin hoilattavaksi keskellä katua yöllä juhlien jälkeen.

I know these books are quite full of fingerprints, but I still don't agree with her that they should be washed in dishwasher.

-Tämä talo on ihan sekaisin. Se hyökkää minun kimppuuni!

Tyttäreni sai kummitädiltään lahjaksi järkälemäisen Eduard Uspenskin "Fedja-setä" -opuksen. Yksissä kansissa on paitsi se vanha ja alkuperäinen "Fedja-setä, kissa ja koira"-teos myös sen viisi 1990-luvulla kirjoitettua jatko-osaa. Tyttö ei vielä Fedja-sedästä tajua, joten minä päätin verestää muistojani ja lukaista kirjat itse. Muistan Fedja-sedän omasta lapsuudestani erittäin hyvin mutta silti kirjaa lukiessani yllätyin siitä miten kaikki tapahtumat ja vitsit olivat ihan tuttuja. Yleensä sitä unohtaa edes jotakin, mutta tämä kirja on ilmeisesti luettu niin moneen kertaan, että se on syöpynyt muistoihini loppuiäksi, siis kaikki se muukin kuin vain se "Minä täällä, Posteljooni Petshkin, toin teille Pörriäisen" -jankutus. Mutta mikäs siinä, hieno kirja! En malta odottaa, että jonakin päivänä saan lukea tyttärelleni kissa Matroskinista ja sen Mirri-nimisestä lehmästä sekä tietysti Tr-Tr Mitjasta, traktorista, joka käy nakkikeitolla.

Mustistakaan ei ollut juuri apua, kun sille oli nyt ostettu valokuvausvälineet. Jo aamusta se meni metsään ja vaaniskeli jänistä puoli päivää saadakseen siitä valokuvan. Ja toiset puoli päivää se ajoi jänistä takaa voidakseen antaa sille kuvan muistoksi.

Muistan hyvin kuinka lapsena kieriskelin naurusta äidin lukiessa kirjaa minulle ja veljelleni. Ja toivoin niin kovin, että saisin itsekin joskus kotiauringon ja puhuvia eläimiä. Nyt aikuisena kirja naurattaa edelleen ja paikoin myös sellaisissa kohdissa, jotka eivät lapsena naurattaneet yhtään. Niin kuin kai kaikissa klassisissa lastenkirjoissa, tässäkin on taso, joka avautuu vain aikuisille. Noihin uusiin Fedja-setä -tarinoihin en ole vielä uskaltanut koskea. Hieman epäilyttää voivatko ne yltää tämän klassikkokirjan tasolle. Mutta toisaalta uteliaisuudesta ne on varmaan nekin luettava. Niistä lisää sitten vasta myöhemmin.

     -Asuuko täällä kissa Matroskin?

     -Minä olen Matroskin, kissa sanoi.

     -Teille on tullut paketti. Se on tässä. Mutta minä en anna sitä teille, koska teillä ei ole henkilöllisyystodistuksia.

     Fedja-setä kysyi:

     -Miksi te sitten toitte sen?

     -Koska sellainen on määräys. Kun on tullut paketti, minun täytyy viedä se perille. Mutta kun ei ole todistuksia, minun ei pidä antaa sitä.

     Kissa huusi:

     -Tänne se paketti!

     -Mitäs todistuksia teillä on? kysyi posteljooni.

     -Tassut, häntä ja viikset! Siinä ovat minun todistukseni.

     Mutta Petshkiniä ei niin vain taivutettu.

     -Todistuksissa on aina leima ja numero. Onko häntänne numeroitu? Ja viikset voivat olla tekoviikset. Minun täytyy viedä paketti takaisin.

     -No mitäs nyt tedään? kysyi Fedja-setä.

     -En minä tiedä mitä te teette. Mutta minä tuon paketin tänne nyt joka päivä. Tuon paketin, kysyn todistuksia ja vien sen takaisin. Näin teen kaksi viikkoa. Sitten paketti lähtee takaisin kaupunkiin. Koske se ei ole kennellekään.

     -Ja onko se oikein? kysyi poika.

     -Se on sääntöjen mukaista, vastasi Petskin.

(...)

     -Siellä on saippuaa! ilmoittaa koira.

     -Mitä, saippuaako?! huudahtaa Petshkin. -Tässähän menee pää pyörälle! Miksi teille olisi lähetetty tämmöinen määrä saippuaa? Aiotteko te perustaa saunan vai mitä?

     - Jos siellä on saippuaa, sanoo Fedja-setä, -niin se on varmasti minun tädiltäni. Hän on töissä saippuatehtaalla kokeilijana. Hän kokeilee saippuaa. hän ei voi edes istua bussissa, varsinkaan sateella.

     -Mitä varten? kysyy Petshkin.

     -Sateella hän peittyy kokonaan saippuavaahtoon. Ihmisiä on busseissa paljon, ja kun on tungosta, täti aina luiskahtaa ulos. Ja kerran hän huristi rapuja alas kuudennesta kerroksesta ensimmäiseen.

     Nyt Mustikin kysyy:

     -Miksi?

     -Kun siellä pestiin lattiaa. Lattia oli märkä. Ja tätihän on liukas, kuin saippuoitu.

     Petshkin kuunteli ja sanoi:

     -Saippuaa tai ei, pakettia en teille anna! Koska teillä ei ole todistuksia. Ja suotta te yritätte saada minun sekaisin. En minä ole hupsu. -Ja hän naputti päätään.

     Tämän kuuli naakka ja kysyi:

     -Kuka siellä?

     -Minä täällä, posteljooni Petshkin. Toin teille paketin. Tai en oikeastaan tuonut vaan vien. Ja pysy sinä vain kaapissa, suupaltti!

(suom. Martti Anhava)

Det er ikke så lett å finne finske bøker på norsk. Jeg elsker så mange finske forfatterer og har lyst å gi finske bøker til mine norske venner men det er nesten umulig å finne dem. Derfor var jeg veldig glad når jeg fant mange finske bøker fra Tronsmos boksalg. Jeg gav Monika Fagerholms "Diva" og Anja Kauranens "Kortvinger" som julegaver til mine venner. Aleksis Kivis "Sju brødre" er en finsk klassik så den skal jeg ha meg selv og prøv å få min mann å lese den. Jeg har nå også Pirjo Hassinens "Jordbær i November", vet ikke hvem skal få den, kanskje det skal bli en Bookcrossing-bok. Vi får se. 

Den 10. februar kommer finsk forfattare Sofi Oksanen til Oslo og skal snakke om hennes tredje bok "Utrenskning" på Litteraturhuset. Jeg har skrevet om denne boken også her i bloggen min. Det er en veldig fin bok som har vunnet mange priser i FInland. Jeg vet at jeg skal til Litteraturhuset den dagen, så kom dere også! 

Yleensä kirjoitan tänne blogiini niin, etten paljasta lukemistani kirjoista liikaa. Niin, että nekin jotka eivät ole tiettyä kirjaa lukeneet, voivat huoletta lukea blogimerkintäni eikä mahdollinen tuleva lukukokemus mene siitä pilalle. Haluan ennen kaikkea suositella kirjoja ja merkitä ylös niiden synnyttämiä ajatuksia ja tunteita. En kirjoita niinkään kirja-arvosteluja vaan kirjapohdintoja. Tästä syystä en ylensä myöskään keskity kirjailijoiden yksityiselämään, sillä en usko, että kirjailijan historian tunteminen olisi millään tavalla välttämätöntä kirjan lukemiselle ja siitä nauttimiselle. 

Tällä kertaa toimin toisin. Tulisn siihen tulokseen, että jos yritän jatkaa aiemmalla linjallani enkä halua paljasta kirjasta liikoja, joudun sensuroimaan pohdiskelujani aivan liikaa. Joten tässä varoituksen sana: olen jakanut tämän blogimerkintäni kolmeen osaan. Ensimmäisen osan voivat lukea kaikki nekin, jotka eivät vielä ole lukeneet Siri Hustvedtin kirjaa ”Kaikki mitä rakastin”. Toisessa osassa tulee sitten niitä juonipaljastuksia, joten sitä en suosittele niille, jotka eivät ole vielä lukeneet itse kirjaa. Kolmannessa osassa ”paljastelen” sitten vielä vähän lisää kirjailijan omasta elämästä, en kuitenkaan mitään sellaista mitä kuka tahansa ei löytäisi viiden sekunnin googlettamisella, mutta silti jotain sellaista mikä muutti minun suhdettani tähän kirjaan. No niin, yritetään sitten selviytyä ja sanoa tästä kirjasta jotakin järkevää.

1.

Melkein jokainen, jonka kanssa olen puhunut ”Kaikki mitä rakastin” -kirjasta on kuvaillut kokemusta samalla tavalla. Aluksi puudutti. Vaikka kirja oli hienosti kirjoitettu se junnasi hieman paikallaan eikä lukija aivan käsittänyt mistä kaikki vouhkaus kirjan ympärillä johtui. Kuitenkin suunnilleen sivun sata kohdalla tai kirjan toisen osan koittaessa lukijan suhde kirjaan muuttui ja siitä tulikin sitten kertaheitolla hieno ja vaikuttava tarina. Ehkä juuri siksi, että minua oli niin moneen otteeseen varoiteltu pidin itse kirjasta heti alusta alkaen. Ymmärrän kyllä, että kirja saattoi jotakuta puuduttaa, itsekin jossain välissä mietin, että tässä on nyt kyllä sitten käyty läpi ihan kaikki mitä rakastin, taulut, kaupunginosat, ihmiset, niin yksityiskohtaisesti että ehkä vähempikin riittäisi. Joten sanon saman varoituksen teille muille tuleville lukijoille: kirja muuttuu ja syvenee puolen välin tienoilla ja siihen tulee mukaan ainakin kaksi isoa teemaa, joten kannattaa sinnitellä vaikkei kirja heti alusta alkaen kiehtoisikaan.

Mistä kirja sitten kertoo? New Yorkin taiteilijapiirestä ja erityisesti kahdesta perheestä ja heidän läheisestä ystävyydestään vuosikymmenien kuluessa. Teemoja kirjassa riittää vilisemällä. Erityisesti kirjassa käsitellään kuvataidetta, sillä yksi päähenkilöistä on taiteilija ja toinen taidehistorijoitsija. Mukaan mahtuu myös runoilijoita ja tutkijoita. Mieleen nousi väistämättä mm. Anna Kortelaisen kiinnostava kirja ”Levoton nainen – Hysterian kulttuurihistoriaa”, sillä yksi päähenkilöistä tutkii juuri tuota samaa teemaa. Ylipäätään kirjassa käsitellään sitä kuinka kulttuuri- ja aikasidonnaisia erilaiset sairaudet ovat. Sata vuotta sitten meillä oli joukoittain hysteerisiä naisia, nyt joka toisella länsimaisella tytöllä on jonkinlainen syömishäiriö. Sosiopaatit ja psykopaatit saattavatkin kärsiä epäsosiaalisesta persoonallisuushäiriöstä tai olla narsisteja, riippuen terminologiasta. Samat ongelmat meillä ovat silti keskuudessamme, niihin vain reagoidaan eri tavoin. Toinen mieleen nouseva suomalainen oli tietenkin Teemu Mäki ja hänen typerä kissankidutus-”taiteensa”. Hustvedt pohtii monessakin kohtaa sitä missä taiteen rajat menevät ja vie kysymystä vielä paljon Mäkeä pidemmälle.

Kirja on siis monella tapaa hyvin ”älyllinen”, sillä siinä käsitellään yksityiskohtaisesti erilaisia taideteoksia ja väitöskirjoja. Ainakin itsessäni syntyi halua opiskella taidehistoriaa, sillä kirja opetti katsomaan teoksia tarkkaan ja hartaudella. Kuitenkaan ”Kaikki mitä rakastin” ei käsittele vain taidetta vaan myös elämää ja ihmisiä, sillä myös ja ennen kaikkea heitä päähenkilö Leo Hertzberg rakastaa. Kirja on koskettava ja surullinen, haikea ja hyytäväkin, ehdottomasti lukemisen arvoinen. Tarina oli kaiken kaikkiaan niin täynnä erilaisia teemoja, ajatuksia ja kohtaloita, että luulen tämän kirjan pyörivän mielessä vielä kauan. Kaiken tämän lisäksi kirjan teksti kulkee sujuvasti ja vaivattomasti. Kirja on täynnä kauniita lauseita ja kauniita kohtauksia. Niitä on niin paljon, etten osaa tähänkään valita yhtä sellaista, joka kuvaisi kokonaisuutta jotenkin kattavasti. Menkää ja lukekaa itse!

Ja nyt sitten silmät kiinni kaikki te, jotka ette ole kirjaa vielä lukeneet. Käykää kirjastossa ja palatkaa tänne sitten myöhemmin, sillä nyt seuraa niitä juonipaljastuksia.

2.

Kirjan alkuperäinen nimi ”What I loved” on itse asiassa paljon monimerkityksellisempi kuin suomennettu nimi. Kirjan loppupuolellahan Violet sanoo:

Minä vihaan Markia. Ja ennen minä rakastin häntä. En tietenkään heti, mutta minä opin rakastamaan häntä hiljalleen ja sitten myöhemmin vihaamaan, ja minä kysyn itseltäni: Vihaisinko minä häntä jos olisin synnyttänyt hänet, jos hän olisi minun poikani? Mutta kaikkein kamalin kysymys on: Mitä minä oikein rakastin?

Kirjan nimi ”What I loved” saattaa ollakin siis kysymys. Billin ja Lucillen poika Mark kuvataan kirjassa psykopaattina, jokseenkin samanlaisena kuin Lionel Shriverin ”Poikani Kevin”-kirjan lapsi. Erityisen surullinen on loppupuolen kohtaus, jossa Markin äitipuoli Violet muistelee, että vanhempiensa eron aikoihin Mark kyllä aluksi reagoi ilkeilemällä, mutta muuttui sitten yhtäkkiä ”täydelliseksi”, helpoksi ja mukautuvaiseksi lapseksi, josta kaikkien oli helppo pitää. Tosin samalla tuo täydellinen lapsi puri toisia salaa ja valehteli patologisesti vuosikausia. Eli mikä tuon täydellisen lapsen hinta sitten oli?

Kirjaa lukiessa ei voinut olla miettimättä sitäkään kumpi on vanhemmalle pahempaa, oman lapsen kuolema vai se, että lapsesta kasvaa manipuloiva psykopaatti, jolla ei ole pienintäkään sympatiaa toisia ihmisiä kohtaan ja johon on mahdotonta saada todellista kontaktia? Viattomana taidemaailman kuvauksena alkava kirja päättyy hyvin syviin ja surullisiin mietteisiin perheestä ja sen merkityksestä. Kuinka paljon surua ihminen jaksaa kantaa? Leo pysyy hengissä vaikka menettää poikansa, mutta Bill kuolee elävän poikansa aiheuttamaan huoleen ja suruun.

Kirja pistää miettimään sitäkin pääsemmekö me koskaan lopullisesti eroon niistä ihmisistä joita olemme joskus rakastaneet? Kirjan kaikki keskeiset naiset päätyvät lopulta hylkäämään New Yorkin ja muuttavat jokainen jonnekin muualle, pois elämänsä miesten luota. Silti Erica pitää jatkuvasti yhteyttä entiseen mieheensä ja Violet päätyy tutkimaan psykopatiaa poikapuolensa Markin vuoksi. Myös Billin ensimmäinen vaimo Lucille on tavallaan jatkuvasti läsnä vaikkei hän kirjassa kovin paljon esiinnykään.

Kaiken kaikkiaan täytyy sanoa, että kirja pysyy yllättävän hyvin kasassa ollakseen tupattu noin täyteen erilaisia teemoja ja juonenkäänteitä. Ja kaikkine teemoineen kirja tuli hyvin lähelle. Se kosketti ja sitä oli pakko lukea lähes ahmimalla, jotta saisi tietää kuinka kirjan henkilöille lopulta käy.

3.

Sitten vielä se viimeinen käänne. Luettuani kirjan ja googletettuani sitä vain hetkisen kävi ilmi, että kirja on ilmeisesti hyvinkin vahvasti omaelämäkerrallinen. Hustvedt on itse sanonut, että Billin esikuvana on ollut hänen oma miehensä kirjailija Paul Auster ja Billin ja Violetin avioliitto muistuttaa heidän avioliittoaan. Violetilla on myös norjalaiset sukujuuret, kuten Hustvedtilla itsellään. Eräässä haastattelussa kirjailija sanoi, että Lazlon esikuvana on ollut hänen ystävänsä elokuvaohjaaja Jim Jarmusch ja se kaikista surullisin puoli asiassa on se, että ilmeisesti myös Markin esikuva on ollut Paul Austerin poika Daniel Auster miehen edellisestä avioliitosta kirjailija Lydia Davisin (=kirjan Lucille?) kanssa. Vuonna 1998 Siri Hustvedtin poikapuoli Daniel Auster tuomittiin, koska tämä oli varastanut rahaa huumediileriltään. Auster oli myös ollut samassa huoneessa kun klubipromoottori Michael Alig (=kirjan Teddy Giles?) murhasi ja paloitteli huumediileri Angel Melendezin (=kirjan Rafael Hernandezin?). Valitettavasti täytyy myöntää, että tämä tieto muutti suhtautumistani kirjaan kovastikin. Tiedän, että useat kirjailijat käyttävät omaa elämäänsä taiteessaan, mutta jotenkin ajatus siitä, että Hustvedtilla itsellään on kenties Markin kaltainen poikapuoli keikautti kirjan teemat ympäri. Oliko tämä kirja jonkinlainen kosto?

Olen melko vakuuttunut siitä, että en halua tietää kirjailijoiden elämästä liikaa. Totta kai minussa on se utelias ja juorunnälkäinen puoleni, kuten kai meissä kaikissa, mutta minulta liika tieto on pilannut monia kirjoja. Olin aikoinani erittäin pettynyt, kun kuulin, että John Irving ihan oikeasti harrastaa painia! Olin jotenkin kuvitellut kaiken sen painimisen hänen kirjoissaan ironiaksi, mutta ei, mies aivan oikeasti tykkää painia! No, tämän Hustvedtin kohdalla ehdin ihailla ja ihmetellä hänen kykyään sekoittaa näin monia syvällisiä teemoja samaan kirjaan, kunnes sitten kävi ilmi, että samat teemat ovat sekoittuneet hänen omassakin elämässään. Se teki tästä kirjasta jotenkin vielä surullisemman, mutta myös raaemman ja julmemman ja tietyllä tapaa myös pikkumaisemman. En voi enää suhtautua ”objektiivisesti” esimerkiksi Lucillen hahmoon, kun epäilen, että Hustvedt kuvaa siinä miehensä entistä vaimoa. Ja nyt kirjaa ajatellessani en voi olla miettimättä sitä millaiset välit Hustvedtilla ja Daniel Austerilla nykyisin on ja kuinka poika on suhtautunut tämän kirjan ilmestymiseen. Huomasin, että tuosta New Yorkin paloittelumurhasta on tehty elokuvakin ”Party Monster”. Kummallista, mutta minulla on jollain tapaa myös suuri suojelunhalu näitä kirjan henkilöitä kohtaan. Toivon, että jos näillä hahmoilla on todella esikuvansa oikeassa maailmassa (asiasta kun on myös vastakkaisia mielipiteitä) niin nuo esikuvat voisivat hyvin ja olisivat onnellisia. Kai tuo suojelunhalu kertoo siitä, että tarina tuli lähelle ja sen hahmot koskettivat minua todella. Vaikka todellisen Siri Hustvedtin ratkaisu käyttää oman elämäänsä tragedioita kirjansa pohjana ärsyttää minua jollakin epämääräisellä tavalla en voi mitään sille, että kirjan Siri Hustvedt, eli hysteriaa ja syömishäiriöitä tutkiva Violet, on mielestäni sympaattinen ja ihana hahmo. Hämmentävää. Luultavasti parempi jatkaa aikaisemmin omaksumallani linjalla ja pysytellä erossa kirjailijoiden yksityiselämästä. En halua tietää ”totuutta”. Minun totuuteni asuu kirjan kansien sisällä.

Sanotaan vaikka näin: luin juuri Siri Hustvedtin "Kaikki mitä rakastin" ja nyt olisi niin paljon sanottavaa, että en yhtään tiedä mistä alkaa. Yritän jäsennellä ajatuksiani ja kirjoittaa viikonloppuna mietteitäni tänne. Sen voin vielä paljastaa, että pidin kirjasta todella paljon!

Jos tuttusi on juuri saanut lapsen ja mietit mitä voisit antaa hänelle lahjaksi suosittelen erittäin painokkaasti Hannele Huovin, Soili Perkiön ja Kristiina Louhen "Vauvan vaaka"-pakkausta. Kokonaisuuteen kuuluu runokirja, CD sekä kirjanen, josta löytyvät nuotit ja leikkiohjeet lauluihin. Toisaalta on hyvin todennäköistä, että tuoreelta perheeltä jo löytyykin tämä kirja tai CD, sen verran suosittu se tuntuu olevan. Ja hyvä, että onkin, sillä tässä on kerrankin lastenlaululevy, jota vanhemmatkin jaksavat kuunnella yhä uudelleen ja uudelleen ja uudelleen ja...

En tiedä miten runokirja toimisi yksinään, sillä mielestäni nämä ovat nimenomaan laulujen sanoituksia ja aivan ihania sellaisia! Osa lauluista on hiljaisia ja rauhallisia tuutulauluja, joita on ihana hyräillä pienelle vauvalle ja osa taas rempseitä kansanlaulu-tyyppisiä renkutuksia, joiden tahdissa hieman isompi lapsi mielellään pomppii ja heiluu. Suosittelen!

Heppuli-Keppuli kuka on täällä? Heppuli-Keppuli heijaa!

Heppuli-Keppuli kikatuspäällä? Heppuli-Keppuli heijaa!

Heppuli-Keppulin naurukuorma Turun tielle tupsahtaa

Heppuli-Keppuli höyhenhattu hymykuoppaan hupsahtaa!

I år har jeg to nytt års foresett. Det første foresettet er at jeg lover å lese minst 12 bøker på norsk.  Det andre foresettet er at jeg lover å skrive mer norsk her i bloggen min. Så alle dere norske leserer, om dere fremdeles er der, henge med, her går vi nå på norsk!

Tänään ennen nukkumaanmenoa luimme tyttäreni kanssa Aino-kirjoja. Kesken kaiken tytär painoi päänsä kirjaan, lepäsi siinä hetken aikaa hiljaa, sanoi sitten: "bok-kose" ja hymyili. "Bok-kose" on tietenkin norjaa ja tarkoittaa suunnilleen samaa kuin "kirja-hali". Tosiasiassa tuollaista sanaa tuskin norjan kielestä löytyy, mutta se oli tyttäreni aivan ensimmäinen yhdyssana ja ihan itse muodostettu, joten ainakin minun sydämeni suli. Tuosta pienestä taitaa kasvaa samanlainen kirjojen rakastaja kuin äidistäänkin.

Olemme saaneet paljon tätien ja setien vanhoja Aino-kirjoja, joista osa on rakastettu jo melkein puhki. Mutta selvästi kirjat toimivat tällä uudellakin sukupolvella, lapseni ainakin rakastaa Ainoa intohimoisesti. Ja Ainon isäkin näyttää sattumalta juuri siltä miltä isien kuuluukin näyttää. Minunkin mielestäni nämä Kristiina Louhen Aino-kirjat ovat hienoja, ne kertovat juuri siitä jokapäiväisestä elämästä lapsiperheessä, joten lukijan on helppo samaistua tarinaan. Ja äidin riemuksi kirjan kuvituksessa myös Ainonkin koti on kodikkaasti täynnä pölykoiria, roskia ja hujanhajan leviteltyjä leluja ja vaatteita. Siksi äidinkin on erittäin helppo samaistua näihin kirjoihin.

(Aino-kirjoja löytyy toki norjaksikin, mutta käsittääkseni vain nynorskiksi, meillä kotona kun puhutaan bokmålia, joten me pysyttelemme näissä alkuperäisissä suomenkielisissä kirjoissa. Jospa se lapsikin vielä joskus oppii sanomaan "kirja" eikä "bok"...)

Nyt se on tapahtunut, ajattelin, nyt olet keskellä tarinaa niin kuin aina olet toivonut ja se on kammottavaa. Kirjasta luettuna pelko maistuu aivan erilaiselta. (suom. Marja Kyrö)

Tätä kirjaa en olisi varmastikaan lukenut ellei se olisi löytämäni bookcrossing-kirja. Tykkään bookcrossing-ideasta niin paljon, että sen varjolla luen iloisesti niitäkin kirjoja joihin en muuten olisi törmännyt. Ei Cornelia Funken "Mustesydän" toki täydellisen huono ollut, mutta hieman liian lasten-fantasia-kirjallisuutta makuuni. 

Tarina kertoo kirjansitojasta, jolla on kyky lukea hahmoja esiin kirjoista, muuttaa heidät lihaksi ja vereksi meidän maailmaamme. Kertojana toimii kirjansitojan nuori tytär, joka seuraa isäänsä seikkailuihin, joissa riittää hirviöitä, salaisuuksia ja paljon kirjoja. Parasta tarinassa olivatkin kenties ne jokaisen luvun alkuun kirjatut lainauksen kirjallisuuden klassikoista. Funke on selvästi itse suuri kirjojen ystävä ja kirja vilisikin viitteitä toisiin kirjoihin. Toisaalta tuntuu, että tämän tyyppisiä tarinoita rakkaudesta kirjoihin löytyy tänä päivänä jo useita (mm. "Kolmastoista kertomus") ja joskus tulee mieleen sellainen ilkeä ajatus, että kirjailijat muita kirjoja kehumalla kalastelevat omallekin kirjalleen lisäpisteitä. Jos joku kehuu minun lempikirjaani niin enkö muka heti tunne yhteenkuuluvaisuutta tuon ihmisen tai hänenkin tarinansa kanssa?

Niin tai näin, olisin varmaankin nauttinut tästä kirjasta lapsena, nyt olisin suosiolla jättänyt sen viidestäsadasta sivusta ainakin puolet pois. Niin ja masennuin kyllä hieman kun kuulin, että tämä kirja olikin vasta trilogian ensimmäinen osa. Seuraavat osat saavat kyllä jäädä suosiolla lukematta. Kirjasta on muuten tehty elokuvakin, mukana Helen Mirren ja kaikkea. Sen voisin varmasti katsoa, jos se jostain joskus löytyy.

Seuraavalla kerralla Suomessa piipahtaessani täytyy etsiä tälle bookcrossing-kirjalle sellainen paikka, josta joku fantasiaa rakastava teini sen helposti löytää.

Viimeisin lukemani Nobel-kirja alkoi melkoisen tavanomaisena Toisen maailmansodan kuvauksena, mutta muuttui sitten puolen välin jälkeen radikaalisti. J.  M. G. Le Clézion ”Harhaileva tähti” kertoo kahdesta teini-ikäisestä tytöstä sodan keskellä. Ranskan juutalainen Esther joutuu pakenemaan saksalaisia ja näkee läheltä sodan mielettömyyden ja kauhun. Tarina on surullinen, mutta jollain tapaa jo moneen kertaan kerrottu. Kuten jokin aika sitten valitin Toisesta maailmansodasta on kirjoitettu jo niin paljon ja toisinaan tuntuu, että olen kuullut nämä tarinat jo liiankin usein. Kirjan Esther muistuttaa teini-iässään kovasti vaikkapa Anne Frankia tai muita klassisia kertomuksia juutalaisista Toisen maailmansodan aikaan. Le Clézion kirjasta löytyy kuitenkin myös muuta.

Pakolaisvuosiensa jälkeen ja sodan päätyttyä päättää juutalainen Esther lähteä äitinsä kanssa kohti Israelia, maata, jossa he saisivat vihdoin elää turvassa ja rauhassa. Matkalla Jerusalemiin kohtaa Esther toiseen suuntaan kulkevia pakolaisia, palestiinalaisia, jotka matkaavat pois kotoaan, pois tilalle tulevien juutalaisten tieltä. Esther tapaa ikäisensä tytön, Nezman, eikä nuorista kumpikaan koskaan unohda tuota lyhyttä kohtaamista.

Tämän jälkeen kirjan tarina alkaa seurata arabityttö Nezmaa ja kuvata tämän kokemuksia pakolaisleirillä. Koko kirjan näkökulma keikahtaa ympäri ja tarina saa huomattavasti lisää syvyyttä.

Mielenkiintoista ja kuvaavaa on, että lukiessani juutalaisen tytön kokemuksia ajattelin, että tämän tarinan olen lukenut jo useasti. Sen sijaan lukiessani noita arabitytön kokemuksia pakolaisleiriltä mietin kuumeisesti, että miksen ole lukenut näitä tarinoita enempää? Nimenomaan kaunokirjallisia tarinoita pakolaisleireiltä, eikö kukaan muka kirjoita niitä? Ja mitä se kertookaan maailman kirjallisuudesta, ettei pakolaisleireistä kerrota enempää? Historiaa ei nimittäin kirjoiteta vain historiankirjoissa vaan myös ja ennen kaikkea kaunokirjallisuudessa tai vaikkapa viihde-elokuvissa. Toisinaan on hyvä muistuttaa itseään siitä, että vaikka kuinka lukee on silti kuullut tarinoista vain murto-osan.  Kuinka paljon tarinoita onkaan vielä kuulematta! Miten paljon löytyy ihmisiä, jotka eivät saa ääntään ja kertomustaan esille, koska ei ole ketään, joka haluaisi heistä kirjoittaa tai lukea. Kirjallisuuskaan ei ole niin tasa-arvoista ja auvoisaa kuin usein haluaisi uskoa. Oma ääni on yhä valtaosalle ihmisistä etuoikeus, jota he eivät koskaan saavuta. Muun muassa tästä Le Clézio muistuttaa surullisessa ja kauniin runollisessa kirjassaan.

Lämmintä ja lahjakirjaisaa joulua kaikille blogini lukijoille!

Jeg ønsker dere alle en god jul og håper at alle får mange bøker i gave!

Alkava päivä on kuin raskas junavaunu, joka minun täytyy työntää liikkeelle hartiavoimin. Mietin kannattaako nousta ollenkaan. Ruokaa kuluu vähemmän, jos pysyy sängyssä eikä vaatteiden päälle pukemisesta ole vaivaa. Riisuminen on helpompaa kuin pukeminen. Kissa istuu yöpöydän kulmalla ja katselee, kun luen lehteä. Sekin on tavallaan työtön, koska ei pääse ulos hiiriä pyydystämään, mutta se ei tee työttömyydestä moraalista ongelmaa kuten minä.

Kun äitini loppusyksystä tuli vierailulle, pyysin häntä tuomaan Suomesta mukanaan jonkin Anita Konkan kirjan. Olin seurannut Konkan blogia jo kauan, mutta jostain syystä en ollut lukenut häneltä yhtään kirjaa. Äiti lupasi tuoda jonkin kirjan ja kertoi samalla, että itse asiassa Konkka olikin yksin hänen lempikirjailijoitaan. Äiti toi mukanaan kirjan "Hullun taivaassa" ja väitti, ettei muistanut siitä mitään. Silti kirja osui juuri kohdalleen. Itse asiassa vähän liiankin hyvin niin, että minun oli jopa lopetettava lukeminen hetkeksi, koska en jaksanut lukea samoista asioista joita itsekin kävin juuri läpi.

Kirjoitinkin jo täällä tuosta unikateudestani. "Hullun taivaassa" kuvaillaan hienosti sitä kuinka uni- ja valvetodellisuudet elävät tasaveroisina rinnakkain.

Mutta on kirjassa paljon muutakin kuin vain unia. Tarinan minäkertoja on työtön akateemisesti koulutettu nainen ja kirjailija, joka elää onnettomassa suhteessa mieheen, joka on naimisissa toisaalla. Kirjassa ei sinällään tapahdu juuri mitään, ei suuria juonenkäänteitä tai yllättäviä loppuratkaisuja, mutta silti kirja imee helposti mukaansa. Kieli kulkee kauniisti ja tarina on täynnä hauskoja ja teräviä huomioita ympäröivästä maailmasta. Kirjassa on jotain hyvin samaa kuin Eeva Kilven "Naisen päiväkirjassa". Pohdiskelua, tarkkailua, muistiinkirjaamista, lisänä anekdootteja kirjallisuudesta sekä vanhoista filosofeista. Ja kaikki tämä huumorilla kuorrutettuna.

Ennen kuin lähden kotiin, poimin rannasta kiven joka on täplikäs ja soikea kuin linnunmuna. Minulla on taskussa ennestään kivi Pasternakin haudalta. Se on punertava siru, jonka yksi särmä kimmeltää kuin kulta kun sitä kääntelee auringossa. Olen kuunnellut monia kiviä, mutta en ole kuullut mitään. Ennen kivet olivat erilaisia. Ne osasivat puhua. Plinius kertoo, että Kreikassa eräät kivet juoksivat karkuun, kun joku aikoi tarttua niihin, jotku itkivät kuin lapsi, jos niitä potkaistiin ja jotkut antoivat oraakkelin vastauksia hiljaista vihellystä muistuttavalla äänellä.

Kirjan kolmiodraama ei onneksi kosketa omaa elämääni, mutta tuo työttömyys-teema kylläkin. Olen itse etsinyt töitä koko syksyn apinan raivolla ja olo on ollut jo melkoisen epätoivoinen.

Aleksanteri antoi kirjan, jossa neuvotaan mietiskelemään sitä, että ihmisessä on sama henki kuin auringossa. Se ylentää sielua. Miten minun sielulleni käy, kun mietin joka päivä mistä saisin rahaa ruokaan ja laskuihin? Tuleeko sielusta pikkuhiljaa yhtä kuiva kuin kympin setelistä?

Muistan kuinka aikoinaan lukion loppuessa kerroin kirjallisen ilmaisun opettajalleni aikeistani lähteä opiskelemaan filosofiaan. Opettaja vastasi, että tulee aina niin iloiseksi, kun joku vielä uskaltaa lähteä opiskelemaan humanistisia aineita. En tuolloin ymmärtänyt mitä hän tarkoitti, mutta valmistumiseni jälkeen on sekin tullut selväksi. Valmistuin kohta kuusi vuotta sitten ja sen jälkeen pisin yhtämittainen työsopimukseni on ollut huikeat yhdeksän kuukautta. Olen ollut saman työnantajan leivissä jopa vuosia, aina kolmen tai kuuden kuukauden pätkissä. Toisinaan töitä on ollut, toisinaan ei. Vielä kertaakaan en ole tehnyt koulutustani vastaavaa työtä. Mukavia töitä olen tehnyt paljonkin, mutta koskaan elämässäni en ole kokenut sitä miltä tuntuu vaikkapa kahden vuoden mittaisen työsuhteen mukanaan tuoma turva.

Jos vertaan vaikkapa äitiini, tuohon Anita Konkka-faniin, niin ero on huikea. Hän valmistui aikoinaan 80-luvun alussa, sai samantien koulutustaan vastaavan vakituisen viran eikä ole ollut päivääkään työttömänä. Kuinka erilaiselta maailman täytyykään näyttää, jos on vakituisessa työsuhteessa! En osaa oikein edes kuvitella sellaista. Tai miltä mahtaa tuntua niistä ihmisistä, jotka saavat tehdä koulutustaan vastaavaa työtä? Hämmentävä ajatus.

Marraskuun Image-lehdessä muuten haastateltiin mikrobiologia, joka opiskeltuaan ja erikoistuttuaan ensin kymmenen vuotta päätyi valmistumisen jälkeen kalatiskille töihin. Sen artikkelin lukeminen lohdutti hieman. Ainakaan en ole yksin.

Lapseni syntymän jälkeen on tämä pätkätyöläisyys alkanut kuitenkin ottaa päähän oikein kunnolla. On aivan eri asia köyhäillä yksin kuin köyhäillä lapsen kanssa. Edellisen laman aikoihin elin itse teini-ikääni ja näin laman vaikutukset omassa perheessäni. Niistä ajoista on jäänyt mukaani kova työttömyyden pelko. En millään haluaisi, että oma lapseni joutuu kasvamaan samanlaisen pelon kanssa, mutta tänä syksynä pätkäni ovat olleet suorastaan naurettavia (yhden päivän mittaisista työsuhteista kuuteen viikkoon) ja olen ollut melkoisen epätoivoinen, koska tulevaisuutta ei ole voinut suunnitella edes kahta kuukautta eteen päin. Vaikka kuinka yritän en vain osaa tottua ja alistua tähän pätkätyöläisyyteen ja sen kiroihin.

Työttömän kuuluu kärsiä ja juoda viinaa, tapella humalapäissään ja tehdä lopulta itsemurha.

Tänä vuonna sain kuitenkin lopulta joululahjaksi yli vuoden mittaisen työsopimuksen. Edelleenkään en työskentele omalla alallani, mutta ainakin pystyn hieman ennakoimaan tulevaisuutta ja rentoutumaan hetkeksi. Kunhan vähitellen pääsen eroon tästä kroonisesta jännityksestä ja stressaamisesta osaan varmaan iloitakin asiasta. Juuri nyt iloitsen ennen kaikkea siitä, että saan nauttia joululomastani ilman, että kirjoitan illat pitkät työhakemuksia. Niiden sijaan keskityn juomaan glögiä ja lukemaan hyviä kirjoja. Jossain vaiheessa varmasti lisää tätä Anita Konkkaakin, kunhan saan lisää hänen kirjojaan käsiini. Ja blogianikin aion päivittää taas säännöllisemmin nyt, kun tänne kirjoittaminen ei ole työhakemuksilta pois. Pysykää mukana!

Blogini on ollut hiljainen, mutta nyt toivottavasti pääsen taas kirjojen pariin. Tämä syksy on ollut yksi elämäni stressaavimpia ja siksi lukeminen ja erityisesti tämä blogin päivitys on ollut jotenkin tahmeaa. Nyt kaikki näyttää taas valoisammalta, joten uskon, että päivityksiäkin alkaa tulla taas tiheämpään tahtiin. Lisää siitä stressistä ja muusta seuraavassa postauksessani.

(Tein muuten viime viikolla sellaisen stressiä mittaavan testin, jossa suositeltiin ottamaan yhteyttä lääkäriin, jos stressipisteet ylittävä 200. Minun pisteeni huitelivat reippaasti yli kuudessasadassa, heh. No, kuten sanoin, onneksi nyt jo helpottaa.)

Omenanpuolikas ei putoa kauas puusta. Tänä syksynä äitipuoleni Marjatta Mannonen valittiin Joensuussa Vuoden lukijaksi. Onnea sinne! Valitettavasti en löytänyt netistä mitään linkkiä tapahtumaan. Jotain Mikkeliä vaan tarjosivat, vaikka Joensuuta etsin, harmi.

Itse taas sain blogilahjan Anita Konkalta! Kiitos siitä!

Laitan sen eteenpäin Nulla dies sine legendo - Lukupäiväkirja -blogin pitäjälle Hreathemukselle, koska hänen bloginsa on erittäin kiinnostava ja monta kertaa olen halunnut sinne jotain kommentoida, mutta ilmeisesti hänen blogissaan ei ole kommenttimahdollisuutta (tai sitten olen vain oikein erityisen sokea). Joten tätä kautta sitten kommentti, että pidän blogistasi kovasti!