Etsin rauhallista paikkaa jossa kuolla.

Täytyy myöntää, että pidän Paul Austerin "Sattumuksia Brooklynissa" -kirjan aloituslauseesta. Ja toki kirjasta muutenkin. Mutta valitettavasti ne muut lauseet eivät ole tuon ensimmäisen veroisia.

Olen lukenut Austerilta aikaisemmin vain "New York -trilogian" ja sen pohjalta odotin tältä kirjalta jotakin muuta. "Sattumuksia Brooklynissa" on aivan kelvollinen kirja ja jos se olisi jonkun muun kirjoittama, vaikkapa jonkun tuntemattoman kirjailijan esikoisromaani niin suitsuttaisin ehkä enemmän, mutta jos nyt ollaan aivan rehellisiä niin ei tämä mikään mestariteos ole.

Ensinnäkin, kirjan päähenkilö muuttuu heti ensimmäisen luvun jälkeen täysin toiseksi ihmiseksi eikä tätä muutosta mielestäni perustella tarpeeksi. Ensimmäistä lukua lukiessani mietin jotenkin siihen malliin, että onpas mielenkiintoista lukea kirjaa, joka päähenkilö on inhottava ja vastenmielinen tyyppi. No, yllättäen heti toisesta luvusta lähtien päähenkilö alkoikin pehmenemään ja olikin sitten yhtäkkiä aivan herttainen tavallinen vanha setä. Siis mitä hemmettiä? Kyllähän kirjallisuus on täynnä kasvukertomuksia, mutta tässä nimenomaisessa kirjassa tuntui, että ensimmäinen luku kuului johonkin täysin toiseen kirjaan tai kertoi toisesta henkilöstä sillä tuota "kasvua" ei todellakaan perusteltu tarpeeksi.

Toiseksi kirjat muut henkilöt olivat kyllä sympaattisia ja kerronta rullasi vaivattomasti, mutta jotain jäi silti puuttumaan. Kirja oli luultavasti aavistuksen verran liian herttainen minulle. Ihmisille tapahtui traagisia asioita, mutta jotenkin ne eivät tuntuneet kovin traagisilta. Päälimmäiseksi jäi tunne, että kirjailija oli päättänyt kirjoittaa sellaisen leppoisan ja lämminhenkisen "feel good"-kirjan. Ja ei siinä mitään, kyllä sellaisiakin tarvitaan. Itse vain odotin jotakin muuta.

"New York -trilogian" lukemisesta on jo aikaa, mutta jotenkin minulla on mielikuva, että se oli paljon ahdistavampi ja mielenkiintoisempi, jopa jokseenkin absurdi ja surrealistinen.

Olen myös nähnyt muutaman Austerin käsikirjoittaman elokuvan. "The Music of Chance" (suom. "Sattuman soittoa") oli se ainakin varsin absurdi elokuva ja vaikka "Smoke" oli jo paljon normaalimpi oli siinäkin enemmän ytyä ja mielenkiintoia kuin näissä Brooklynilaisissa sattumuksissa.

Ja silti. Ei kirja ollut mitenkään turhaa luettavaa. Ensinnäkin siinä keskusteltiin paljon kirjallisuudesta. Tarinoita Kafkasta, Poesta, Thoreausta ja lukemisesta ylipäätään. Ja tarina oli hyvin kerrottu. Kuten "Smoke"-elokuvassa vapaasti suomennettuna sanotaan "Paskanjauhanta vaatii todellista lahjakkuutta. Kehittääkseen hyvän tarinan täytyy osata painella juuri oikeista nappuloista." Kyllä Auster sen osaa, huonoimmillaankin.

Minä pidän ihmisten huiputtamisesta. Haluan nähdä, miten pitkälle voin siinä mennä. Minulla oli lapsena unelma, että julkaisisin ensyklopedian, joka sisältäisi ainoastaan väärää tietoa. Väärä päivämäärä jokaiselle historian tapahtumalle, väärä sijainti joka joelle, olemattomien ihmisten elämäkertoja. Millainen ihminen uneksii sellaista? (suom.Erkki Jukarainen)

(Oma vastaukseni on, että luultavasti kirjailija.)

Martin Waddell og Barbara Firths "Sover du ikke veslebjørn?" er så utrolig søt bok at jeg vet ikke hva sier om det. Boken er så søt at du nesten vil gi den et kyss. Jeg kan ikke vente at min datter skal bli litt eldre og førstår noen ting om boken. Nå liker hun bare litt større og enklere bilder men en dag skal hennes far lese henne denne boken om Storebjørn og Veslebjørn og jeg håper at hun skal like den. (Jeg skal lese henne bare bøkker på finsk så denne boken skal være "en pappa-bok".) Kanskje kan jeg også være med og høre når han leser og så kan vi være søte alle sammen.

From here I got an idea that I want to challenge myself to read at least one book from every Nobel prize-winner. And because this challenge will take some time I have made an own page for it. If you want to follow how it's going you can find my "Nobel winners" -challenge from the right side of this page, just scroll down a little bit and click "Nobel winners" -challenge.

This morning on my way to work I bought Doris Lessing's "The fifth child" so that might be my next Nobel-book.

2008 Jean-Marie Gustave Le Clézio

2007 Doris Lessing
2006 Orhan Pamuk
2005 Harold Pinter
2004 Elfriede Jelinek
2003 J.M. Coetzee
2002 Imre Kertész
2001 V.S. Naipaul
2000 Gao Xingjian
1999 Günter Grass
1998 José Saramago
1997 Dario Fo
1996 Wislawa Szymborska
1995 Seamus Heaney "Ojanpiennarten kuningas"
1994 Kenzaburo Oe
1993 Toni Morrison
1992 Derek Walcott
1991 Nadine Gordimer
1990 Octavio Paz
1989 Camilo José Cela
1988 Naguib Mahfouz
1987 Joseph Brodsky
1986 Wole Soyinka
1985 Claude Simon
1984 Jaroslav Seifert
1983 William Golding
1982 Gabriel García Márquez "Sadan vuoden yksinäisyys"/ "Cien años de soledad"
1981 Elias Canetti
1980 Czeslaw Milosz
1979 Odysseus Elytis
1978 Isaac Bashevis Singer
1977 Vicente Aleixandre
1976 Saul Bellow
1975 Eugenio Montale
1974 Eyvind Johnson, Harry Martinson
1973 Patrick White
1972 Heinrich Böll
1971 Pablo Neruda "Andien mainingit"
1970 Alexandr Solzhenitsyn
1969 Samuel Beckett "Huomenna hän tulee" / "Waiting for Godot"
1968 Yasunari Kawabata
1967 Miguel Angel Asturias
1966 Samuel Agnon, Nelly Sachs
1965 Mikhail Sholokhov
1964 Jean-Paul Sartre
1963 Giorgos Seferis
1962 John Steinbeck "Hyvien ihmisten juhla" / "Cannery Row"
1961 Ivo Andric
1960 Saint-John Perse
1959 Salvatore Quasimodo
1958 Boris Pasternak "Tohtori Zivago" / "Doktor Zivago"
1957 Albert Camus "Rutto" / "La Peste"
1956 Juan Ramón Jiménez
1955 Halldór Laxness
1954 Ernest Hemingway
1953 Winston Churchill
1952 François Mauriac
1951 Pär Lagerkvist
1950 Bertrand Russell "Länsimaisen filosofian historia" / "History of western philosophy"
1949 William Faulkner
1948 T.S. Eliot
1947 André Gide
1946 Hermann Hesse
1945 Gabriela Mistral
1944 Johannes V. Jensen
(1943 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1942 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1941 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
(1940 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1939 Frans Eemil Sillanpää
1938 Pearl Buck
1937 Roger Martin du Gard
1936 Eugene O'Neill
(1935 The prize money was with 1/3 allocated to the Main Fund and with 2/3 to the Special Fund of this prize section)
1934 Luigi Pirandello
1933 Ivan Bunin
1932 John Galsworthy
1931 Erik Axel Karlfeldt
1930 Sinclair Lewis
1929 Thomas Mann
1928 Sigrid Undset
1927 Henri Bergson
1926 Grazia Deledda
1925 George Bernard Shaw
1924 Wladyslaw Reymont
1923 William Butler Yeats
1922 Jacinto Benavente
1921 Anatole France
1920 Knut Hamsun "Maan siunaus" / "Markens grøde"
1919 Carl Spitteler
(1918 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1917 Karl Gjellerup, Henrik Pontoppidan
1916 Verner von Heidenstam
1915 Romain Rolland
(1914 The prize money was allocated to the Special Fund of this prize section)
1913 Rabindranath Tagore
1912 Gerhart Hauptmann
1911 Maurice Maeterlinck
1910 Paul Heyse
1909 Selma Lagerlöf
1908 Rudolf Eucken
1907 Rudyard Kipling
1906 Giosuè Carducci
1905 Henryk Sienkiewicz
1904 Frédéric Mistral, José Echegaray
1903 Bjørnstjerne Bjørnson
1902 Theodor Mommsen
1901 Sully Prudhomme

Yhä uudestaan luen kirjasta kohdan jossa nainen ottaa koiran syliin,

sinäkin pelkäät ettet ole olemassa kenellekään.

Aina kun katsot ikkunasta näet englantilaiset ruskeat talot,

kun katsot peiliin näet mädäntyvät puutarhat, pilaantuneen kevään.

Joskus öisin olet huoneessani kasvot aivan läheltä nähtyinä,

mustavalkoiset kasvot, peräisin kauan sitten menneeltä vuosikymmeneltä.

Aamulla tyynyliinassa on pitkiä tummia hiuksia,

peilissä sinun pelästyneet silmäsi.

Minulla on ihana ystävä, jolla on tapana tuoda tuliaisiksi kirjoja, erityisesti runokirjoja. Siinä tavassa on jotakin mahtavaa. Samalla vaivalla kun joku toinen tuo kukkia tai ruokaa, tuo tämä ystävä lähes aina mukanaan kirjan. Viimeksi taisin saada kaksi. Niistä toinen oli Satu Mannisen runokirja "Sateeseen unohdettu saari - Dialogi Virginian kanssa".

Tämä on siitä erikoinen kirja, että olin oikeastaan päättänyt pitää kirjasta jo ennen kuin olin sitä avannut. Olin lukenut kirjasta arvosteluja ja sen alkuasetelma, dialogi minä-kertojan ja Virginia Woolfin välillä, kiinnosti ja herätti sympatiaa jo idean tasolla. Eikä kirja onneksi pettänyt. Pidin runoista kovasti. Tunnelma on jotenkin mietiskelevä, siinä on jotain samaa kuin niissä hiljaisissa illoissa jolloin istuu keittiön pöydän äärellä, juo teetä ja kuuntelee Joni Mitchelliä. Jotakin sellaista voimakasta ja rauhallista naiseutta. Suosittelen niille, jotka ymmärtävät mitä tarkoitan.

Tämä on tietenkin erittäin intertekstuaalinen kirja, täynnä viitteitä Virginia Woolfin elämään ja teoksiin. Siksi runokirjan jälkeen olikin pakko tarttua Woolfin "Aallot"-kirjaan. "Mrs. Dallowayn" olenkin jo aikaisemmin lukenut, kuten myös "Oman huoneen". "Aalloista" kirjoitan lisää, kun saan sen luetuksi. Manniselta itseltään on muuten ilmestynyt jo toinenkin kokoelma "Sydänfilmi".

Virginia:

Kirjoitan tämän huoneen itseeni kiinni, taulut erityisen huolellisesti,

kirjoitan koko kaupungin jos jaksan.

Toimiston revin irti, se on paperista tehty ja hajoaa niin kuin sinäkin.

Olet niin pirteä toimisto, työpäivän jälkeen ajat punaisella autolla

ampumaradalle, tähtäät keskelle taulua,

siihen kohtaan jossa olen kahlaamassa veteen.

Leninkin on reikiä täynnä, kasvot vielä ehjät.

Täytyy pysyä ilmeettömänä,

ajatella sitä, miten istun yöllä kirjoituskoneen ääressä,

herätän taulussa olevan naisen. Se seisoo vuoteesi vieressä,

tuijottaa sinua hiljaa. Sinusta tulee oma painajaisunesi,

luoti osuu kasvoihin, taulu repeää, vesi valuu ulos kuvasta,

aallot nousevat metrien korkeuteen.

Asun tällä hetkellä Norjassa ja käytän työpäiväni aikana useita eri kieliä. Olenkin huomannut, että kotiin päästyäni haluan lukea vain ja ainoastaan suomenkielisiä kirjoja. Se taas rajoittaa lukemistani melko lailla, sillä täältä ei niin vain suomenkielisiä kirjoja ostella. Kirjaston valikoimakin on jo luettu läpi. Odotankin kovasti elokuun Suomen vierailua. Ystävät ja sukulaiset ovat ihan jees, mutta niin ovat kyllä suomenkieliset kirjatkin! Tällä kertaa pitääkin ostaa kirjoja paitsi itselleni niin myös tyttärelleni, joten saa nähdä kuinka painavan laukun kanssa palaan myöhemmin takaisin Osloon.

Suunnittelin, että ehtisin nopeasti ja näpsäkästi kirjoittaa pienehkön esitelmän suosikkinuortenkirjoistani, mutta unohdin ihan täysin, ettei elämäni tällä hetkellä ole lainkaan nopeaa tai näpsäkkää. Saatte siis odottaa tuota nuortenkirja-postaustani hamaan tulevaisuuteen. Tai ainakin ensi viikkoon. Kun en jaksa pelkästään mitään listaakaan laittaa, vaan haluaisin ihan oikeasti sanoakin jotain noista kirjoista.

Ylipäätään elämä häiritsee tätä blogini päivitystä tällä hetkellä hiukan, mutta lukemiseen on onneksi aikaa. Kun ehdin kunnolla palata tännekin saatte sitten kuulla mitä olen tällä välillä lukenut. Ainakin suomalaisia runoja, jotka kertovat itsemurhan tehneestä englantilaisesta kirjailijasta sekä kertomuksen miehestä, joka etsii sopivaa paikkaa kuolla. Niin ja vielä kirjan hautausurakoitsijasta, jonka oma äiti kuolla kupsahtaa. Ehkä se on ihan hyvä, että ainakin täällä meillä on käynnissä elämää.

PS. Lisäsin muuten tuon "Johdatus norjalaiseen kirjallisuuteen"-tekstini tuohon sivupalkkiin. Sitä klikkaamalla pääsee lukemaan koko jutun omalta sivultaan. Jos joku meinaan joskus haluaa palata sitä ihailemaan niin siitäpä sen löytää nopeasti ja näpsäkästi.

Täällä Lukupiirissä puhutaan kirjojen lajittelusta. Kirsi Piha kertoo lukeneensa hyvää kirjaa, josta myöhemmin paljastui, että se onkin luokiteltu nuortenkirjaksi. "Kunnes päädyin siihen, että olivat sitten luokitelleen sen väärin." Hmm... Täytyy myöntää, että en pidä tällaisesta ajattelusta ollenkaan. Kyllä nuortenkirja voi aivan hyvin olla rehellisesti nuortenkirja ja silti hyvä. Ei "nuortenkirja" tarkoita automaattisesti samaa kuin huono, naiivi tai helppo. Samalla tavalla on usein vähätelty dekkareita, fantasiaa tai scifiä. "Ei se oikeastaan ollut fantasiakirja vaan ihan 'oikea' kirja." Eli kun jonkun lajityypin kirja on oikein onnistunut ei se saakaan enää edustaa tuota lajityyppiään vaan se ahmaistaan heti 'oikeiden' kirjojen joukkoon. Johtuuko se siitä, että nuortenkirjojen tai vaikkapa fantasian lukeminen sinänsä on muka jotenkin nolottavaa ja tyhmää?

Minulla on suuri rakkaussuhde nuortenkirjoihin! Luin valtavasti jo lapsena, mutta erityisesti nuorena kirjat tarjosivat turvaa, lohtua, innostusta ja kaikkia mahdollisia suuria ja pieniä tunteita. En koskaan suostuisi katsomaan alaspäin nuortenkirjallisuutta, sillä olen saanut siltä niin paljon. Olen tilittänytkin tästä jo aikaisemminkin, täällä.

Hassuinta tilanteessa on se, että suurella osalla aikuisista on selkeä käsitys siitä millainen nuortekirja on ja siitä syystä he noita kirjoja välttelevät ja halveksuvatkin. Kuitenkin, jos kysyt, että kuinka hyvin he nykyistä nuortenkirjallisuutta tuntevat ei valtaosa osaakaan vastata. Kyse on siis vain ja ainoastaan puhtaista ennakkoluuloista, ei siitä, että oikeasti tiedettäisiin millaisia nuortenkirjat ovat. Ja vielä hassumpaa (heko heko) on se, että samat aikuiset ihailevat monia lastenkirjaklassikoita ja lukevat niitä edelleen sujuvasti. Mikä siinä nuoruudessa on niin nolostuttavaa, että nuortenkirjallisuuteen ei millään uskalleta tarttua ennen kuin joku on vakuuttavasti luvannut, että "oikeastaan tää ei edes ole nuortenkirja vaan ennemminkin aikuisten kirja"? En vaan tajuu.

(Jatkuu seuraavassa numerossa: omat suuret nuortenkirja-rakkauteni.)

Lisää tidididiiditystä, sillä olen nyt pistänyt tuonne sivupalkkiin muitakin blogeja. Idea on tällä hetkellä se, että sieltä löytyvät eriteltynä:

-sarjakuvablogit

-kirjailijoiden omat blogit

-kirjallisuutta yleisesti käsittelevät sivustot, jotka eivät välttämättä ole blogeja ollenkaan

-yksityisten lukijoiden omat kirjallisuusblogit

Kaikki ei tässä vielä ole. Lisäyksiä tulee ja ehkä jaottelen homman vielä uusiksi, mutta tästä voipi lähteä liikkeelle. Näillä sivuilla vierailen itse melko usein ja näitä blogeja myös päivitetään säännöllisesti. Jos joku hyvä blogi puuttuu niin vinkata saa! Sitä pohdin vielä, että lisäisinkö perään "ei kirjallisia mutta muuten kivoja blogeja"-osion vai en.

Tididitittidii!

Ensimmäinen linkkilista on ilmestynyt, tuonne sivupalkin alareunaan. Aloitin tällä lailla helposti ja listasin siihen ne sarjakuvablogit, joita seuraan ahkerasti ja joita uskallan suositella kaikille.

Lisää erilaisia linkkilistoja tulossa. Joskus.

Saku, seurallinen setä

Saku-setä Eurasta

pitää hyvästä seurasta.

Vieraat kutsuu joka ilta:

Rippipappi Paraisilta,

kokki pustan seutuvilta,

Kaarlepyystä kiekkokilta,

akrobaatti Amurilta.

Foxin tanssii täti Hilta

kera herran Havajilta.

Rokkipojat Rostockista,

pari paavin palkollista

sekä Pete naapurista

vetää oodin prima vista.

Atleetteja Atlantilta,

baritoni Balkanilta,

Olga Volgan rantamilta

- elämäni paras ilta!

Inez, Jürgen ja Melissa,

Ivar, Pete ja Clarissa

samovaarin parissa

Saku-sedän salissa.

Laura Ruohosen ja Erika Kallasmaan "Yökyöpelit" on täynnä hienoja ja hassuja lastenrunoja nakertajista ja hiiri-fakiireista. Tyttäreni ei vielä tajua runojen hassutuksia, mutta tällaisia kielellisiä kupereikkoja ja hienoja riimejä on varmaan mukava kuunnella ihan jo niiden äänneasun vuoksi. Sitä paitsi kirjan kuvitus on mahtava! Pieniä hassuja yksityiskohtia,jotka tuovat itse runoihin lisää sisältöä. Suosittelen!

Muurahaismummo muistelee

Muurahaismummo muisteli:

Oli miljoonas mieheni hunsvotti.

Ei halunnut kekoa kuurata

ei uusia muureja muurata

ei munavahdissa tuurata

ei väijyksissä luurata.

Ei jaksanut raatoja raahata

ei kirvojen kannoilla kaahata

ei korsia kotiin laahata

vaikka huusin Saakuti saahata!

Miksi se karkasi merille?

Siitä päästy ei koskaan perille.

Nyt mainostan kirjaa, jota en ole vielä itse lukenut. Ystäväni Laura Rantasen "Matkaopas mökille" vaikuttaa erittäin kiinnostavalta ja hauskalta. Toivottavasti saisin sen ihan ihan pian käsiini. Katsokaapa täältä pätkä Lauran haastattelua.

     Jumalan täytyi myöntää totuus. Hän ei ollut erityisen hyvä jumala. Mutta hän halusi tulla paremmaksi.

     "En enää huuda heille niin paljon", hän ajatteli. "Ehkä on parasta etten enää lainkaan puhu heille. Siitä tulee vain riitaa." (suom. Leena Vallisaari)

Erik Wahlströmin "Jumala" on ihana ja kamala kirja. Se on hillittömän hauska ja nokkela kuvaus maailman historiasta Jumalan näkökulmasta. Mutta toisinaan se myös hieman kompastuu omaan nokkeluuteensa ja muistuttaa enemmän jonkinlaista teekkaripilaa kuin ihan oikeaa romaania. Kirjassa on jotain samaa kuin Miika Nousiaisen "Vadelmavenepakolaisessa". Hauskaa, mutta jossain vaiheessa vitsi alkaa vähän uuvuttaa. Sitä paitsi Wahlströmin "Jumalassa" on samaa vikaa kuin itse "Raamatussa", tarina junnaa paikka paikoin vähän liikaa. Tästä johtuen itsellänikin kesti hävyttömän kauan päästä kirjassa loppuun asti, mutta kaiken kaikkiaan jäi siitä silti hyvä maku.

Romaani alkaa siitä kuinka Jumala kiemurtelee kiimassaan ja lopulta purskauttaa siittimensä kärjestä ulos maailmankaikkeuden. Tästä siirrytään kuvaamaan kuinka nuori tarmokas Jumala luo maailman, eläimet ja ihmiset ja pikku hiljaa käydäänkin sitten läpi kaikki Vanhan Testamentin tunnetuimmat kertomukset. Erityisen hyvin on kuvattu erilaisia Raamatusta löytyviä ristiriitaisuuksia ja absurdeja sääntöjä ja kerrottu kuinka ne aikoinaan laadittiin. Parhaita kohtia koko kirjassa ovat keskustelut arkkienkelien kesken.

     "Älä syö toukkia. Ne olkoot sinulle iljetys kautta kaikkien sukupolvien", Rafael sanoi.

     Mikael avasi silmänsä ja mulkaisi häneen kiukkuisesti. "Yritätkö olla vitsikäs?"

     "Anteeksi", Rafael sanoi huokaisten. "Olen vain vähän väsynyt. Olemme kaikki väsyneitä. Mutta olemme me kummallisempiakin lakeja kirjoittaneet. "

     "Mitä järkeä on kieltää sellaista, mitä ihmiset eivät muutenkaan vapaaehtoisesti tekisi?" Gabriel kysyi. "Olisi toki mielekkäämpää käskeä heidän syödä toukkia, koska he eivät halua tehdä sitä."

     "Voisimmeko jatkaa turhaan viisastelematta? Sanokaa, mikä on teistä erityisen herkullista?"

     "Katkaravut", Rafael sanoi. "Hiilillä grillattuina tai marinoituina siinä hyvässä happamassa kastikkeessa, jonka nimeä en tiedä."

     "Porsaankyljykset", Gabriel sanoi.

     "Hyvä, sitten kiellämme katkaravut ja sianlihan", Mikael sanoi.

     "Miksi ihmeessä? Mistä sinä itse pidät?"

     "En pidä mistään erityisesti", Mikael sanoi näsäviisaasti. "Ehkä tuoreesta leivästä ja vesitilkkasesta."

Suosikkikohtiani koko kirjassa oli kuitenkin ehdottomasti kuvaus Jumalan esinahka-palatsista!

     Jumala ripusti kolmionsa oviaukon vieressä olevaan naulaan ja käyskenteli hyllyjen välissä. Hyllyillä olivat kauniisti näytteille asetetut esinahat. Kokoelma oli kasvanut jatkuvasti, ja hyllyjä jatkui melkein silmänkantamattomiin. (...) Takana eräässä nurkassa pari enkeliä jutteli ja nauroi uutta hyllyä rakentaessaan. He eivät olleet huomanneet, että Jumala oli paikalla. Lattialla heidän vieressään oli paketillinen tuoreita esinahkoja. Ne pantaisiin esille, kun hylly olisi valmis.

     Kaunis tyylikäs ympäristö rentoutti ja rauhoitti Jumalaa tälläkin kertaa. Häntä repivä kiukku laantui, ja hänen hengityksensä tasaantui.

Kirjan kantava ajatus on, että jos Jumala vaikuttaa käyttäytyvän tasapainottomasti tai omituisesti johtuu se vain siitä, että Jumala on hiukkasen tasapainoton ja omituinen. Historian alussa Jumala on täynnä energiaa ja raivoa, mutta vuosituhansien kuluessa hän väsyy eikä lopulta jaksa enää puuttua maailman asioihin niin kuin ennen. Myös kirkkoisien tempaukset johtuvat siitä, että nämä ovat melkoisia tomppeleita. Pyhiä kirjoituksia on turha kauheasti pohdiskella. Jos Jumala vaikuttaa sovinistilta se johtuu siitä, että sellainen hän myös on. Jos kirkon opit vaikuttavat keskenään ristiriitaisilta johtuu se siitä, että papit ja paavit ovat riidelleet keskenään kautta historian. Wahlström vain kirjoittaa nämä epäilyt auki.

Hauskaa on myös seurata Wahlströmin esittelelmiä pieniä yksityiskohtia taivaasta. Arkkienkeli Rafaelilla on esimerkiksi kännykässään sama soittoääni kuin itselläni. Ja Luther joutui aikanaan helvettiin niin kuin valtaosa paaveistakin. Tuomas Akvinolainen sen sijaan pääsi taivaaseen.

     Asiat olivat taivaassa samoin kuin maan päällä: logiikka on varmempi tie totuuteen kuin kokemus.

     Hän käveli kuitenkin takaisin taivaan portille kysyäkseen Pietarin mielipidettä eräästä kiintoisasta asiasta. Apostoli näki hänen tulevan ja oli selailevinaan tärkeitä papereita, mutta lopulta hänen oli pakko tervehtiä Tuomasta.

     "Kas tohtori! Toivottavasti olette sopeutunut hyvin taivaaseen."

     "Minä viihdyn erinomaisesti, kiitos. Kaikki eivät tietenkään ole kovin kiinnostuneita logiikasta."

     "Niin, tämähän on taivas."

     "Haluan kuitenkin keskustella kanssanne eräästä kiinnostavasta kysymyksestä."

     "Sitä epäilinkin - tarkoitan toivoinkin."

     "Minkä perusteiden nojalla päästätte ihmiset taivaaseen tai torjutte heidät?"

     "Minä teen niin, että päästän hyvät sisälle mutta lähetän pahat kiirastuleen tai suoraan helvettiin."

     "Mutta miten te määrittelette, ketkä ovat hyviä?"

     "Hyvät, uskolliset kristityt."

     Tuomaksen laakeilla kasvoilla käväisi nuhteleva ilme. "Aijai, tuo taisi olla pienoinen kehäpäätelmä."

     "Niinkö?" Pietari vilkuili ympärilleen toivoen näkevänsä jonkun, joka pelastaisi hänet tältä keskustelulta. Mutta vaikka portilla tavallisesti kävi kova kuhina, juuri nyt ei ainutkaan vainaja sattunut kolkuttamaan.

Kirjassa käydään läpi koko historia juutalais-kristillisen Jumalan näkökulmasta, mutta muitakin jumaloita mainitaan toisinaan. Itseäni kummastuttikin, että islamista ei puhuttu koko kirjassa mitään, vaikka muuten käytiin kovasti läpi Jumalan suhdetta erilaisiin lahkoihin. Mahtoikohan muutaman vuoden takainen Muhammed-kohu vaikuttaa siihen, ettei Wahlström ottanut tätä mukaan kirjaansa edes sivuhuomautuksena? Muslimithan pitävät itseään kirjan kansoihin kuuluvina, joten mielestäni heidätkin olisi kuulunut mainita Jumalan historiaan kuvatessa.

Niin tai näin, kirja oli hauska ja ehdottomasti lukemisen arvoinen, mutta olisi sitä saanut kyllä hiukan tiivistää, ihan niin kuin sitä alkuperäistäkin kirjaa.

Kaipaus oli aina ollut olemassa. Se on kaikissa - tai ainakin melkein kaikissa - ihmisissä. Kaikissa normaaleissa. Tietenkin jokaisessa kansassa on poikkeavia jumalattomia yksilöitä samalla tavalla kuin värisokeita ja sävelkuurojakin. Ne muutamat, jotka eivät usko jumalaan, on nähtävä eräänlaisina jälkeenjääneinä lapsina, joista on huolehdittava erityisen hellästi. Heidän vammansa ei ole heidän syytään.

Lukiessani tänään Dagbladetin "Fredag"-viikkoloppuliitettä löysin sieltä Sofi Oksasen haastattelun! "Stalinin lehmät" on vihdoin käännetty norjaksi nimellä "Stalins kyr". Tuohon artikkeliin en löytänyt linkkiä, mutta täällä on toinen ylistävä arvio.

Finsk fortfatteren Sofi Oksanens bok "Stalins kyr" finns nå på norsk. Det forteller om en ung finsk kvinne og hennes estisk bakgrunn og hennes familiens historie i Estland. Det beretter også om et liv med bulimi. Det er en bra og interessant bok, gå og les! Her kan du også finne ut hva NRK har skrevet om det.

Lista kirjoista, jotka haluaisin lukea tänään:

- Laura Rantanen "Matkaopas mökille"

- Diane Setterfield "Kolmastoista kertomus"

- Edgar Lee Masters "Spoon River-antologia"

- Reko Lundán-Tina Lundán "Viikkoja, kuukausia"

- Jupu "Baarien nainen"

- Richard Yates "Revolutionary Road"

- Anu Silferberg "Kung Po"

- Richard David Precht "Montako minua on?"

- Panu Rajala "Unio mystica"

- Ulla Aartomaa "Naisten salonki - 1700-luvun eurooppalaisia naistaiteilijoita"

- Marjo T. Nurminen "Tiedon tyttäret. Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen

- Leila Simonen "Naiset ja raha"

- Umberto Eco "Edellisen päivän saari"

- Haruki Murakami "A Wild sheep chase"

- Erich Fromm "Olla vai omistaa"

- Sue Monk Kidd "Mehiläisten salaisuudet"

- Jaana Airaksinen-Niina Kapanen "Kaikki kurveistani"

- Umayya Abu-Hanna "Sinut"

- Merete Mazzarella "Illalla pelataan Afrikan tähteä"

- Joonas Konstig "Ahneet ja viattomat"

- Stefan Bollmann "Women who read are dangerous"

- Pasi Ilmari Jääskeläinen "Lumikko ja yhdeksän muuta"

- Anne Muhonen "Jokeltelua"

- Virginia Woolf "Aallot"

En ole katkera, mutta kuitenkin.

TÄNÄÄN

Tänään on juuri oikea aika

muurahaisen lentää kuuhun

ja tehdä siellä semmoinen taika

että namusia sataa suuhun.

Mietin joskus, että jos autiolle saarelle saisi ottaa mukaan vain yhden kirjailijan tuotannon kenet minä mahtaisin ottaa mukaani. Luulen, että kyseeseen tulisivat vain Tove Jansson tai Kirsi Kunnas.

Kunnasta olen hehkutellut täällä blogissani aikaisemminkin, mutta kun joskus tuntuu, että mitkään sanat eivät riitä. Paitsi ehkä ne Kunnaksen omat. Kirsi Kunnas on vaikuttanut niin paljon ja niin monen suomalaisen lapsen elämään, että vain harva yltää samaan. Tuntuu ihan hassulta, että joskus on ollut olemassa aika, jolloin "Tiitiäisen satupuuta" ei oltu vielä julkaistu. Kirja tuntuu ainakin yhtä klassikolta kuin Raamattu. Ainahan ne ovat olleet olemassa, tiitiäiset, haitulat ja vanha Jaakko Vaakko Vesirotta (joka on -aivan totta- vanha hieno herkkä rotta...) Ja niinhän ne ovat olleetkin aina olemassa minun maailmassani. Voi lapsi-raukat, jotka syntyivät aikana ennen Kirsi Kunnasta! Mahtoi niillä olla ankea lapsuus.

Onneksi oma lapseni saa varmasti annoksensa Kunnasta ja Janssonia. Onneksi minäkin saan taas palata näihin runoihin. Elämä on itse asiassa aika kivaa!

(Niin ja jos saisin ottaa autiolle saarelle vain yhden kuvittajan kuvia niin silloin valitsisin tietenkin Maija Karman. Tai no ehkä Ilon Wiklandin, vaikea päättää.)

NUKU NUKU

Nuku nuku lapsikulta,

isäs menee metsään.

Hakee sieltä pupujussin,

pupun taskusta paperipussin

ja pussiin pannaan surut sulta.

Nuku nuku lapsi kulta,

äitis menee tarhaan.

Hakee siltä päkälampaan,

lampaan leuasta itkuhampaan

ja siihen pannaan itkut sulta.

Työmatkallani Oslon keskustassa kävelen joka päivä kirjakaupan ohi. Nyt jo parin viikon ajan ikkunassa on ollut kaksi isoa julistetta, joissa hehkutetaan "Alle elsker Paasilinna! -Prøv en du også". Arto Paailinna on tällä hetkellä todella kova sana Norjassa. Vanhoja kirjoja käännetään nyt kovaa vauhtia ja miestä hehkutetaan vähän kaikkialla. Anoppikin osti yhden pokkarin, kun kuulemma "kaikki" töissä ovat jo Paasilinnansa lukeneet.

Minua ei vaan innosta. Tiedän, että jokunen kirja mieheltä pitäisi lukea, ihan vain jo siksi, että joka toinen vastaantulija kyselee mitä minä suomalaisena olen Paasilinnasta mieltä. Mutta kun minulle suomalaisena tule Paasilinnasta mieleen juoppo räyhäävä äijä niin jotenkin niihin kirjoihin ei vaan tee mieli tarttua. Pitäisikö silti?

     -Minä näin hänet. Tiedäthän. Sen jonka näin silloin yöllä.

     Hiljaisuus. Mutta kyllä hänen täytyi tietää ketä Annie tarkoitti, sillä hän ei kysynyt mitään.

     -Ei se ole mahdollista, hän sitten vihdoin sanoi.

     -On se, kyllä minä näin hänet.

     -Ethän sinä voi tuntea häntä.

     -Mutta kun tunsin.

     Annie kuuli miehen hengittävän raskaasti suun kautta.

     -En tiedä kuka hän on, Annie sanoi. Mutta saan kyllä tietää.

     (suom. Oili Suominen)

Olen selvästikin tulossa vanhaksi. Ei tee yhtään tiukkaa lukea uudestaan kirjaa, jonka varmasti tiedän joskus aikaisemmin lukeneeni. Muistin vain tiettyjä kohtia ja kirjan kantavan tunnelman, mutta muuten paljon tuli yllätyksenä.

Liittyy kenties tähän kiireeseenkin, että nyt tuntuu helpolta tarttua kirjoihin, jotka on jo joskus aikaisemmin lukenut. Ne aivan uudet ja tuntemattomat odottavat edelleen vaativina. Tosin nyt olen siirtänyt kasan yöpöydältä suosiolla kirjahyllyyn ja yritän tällä kertaa ihan oikeasti lukea ne yhden kerrallaan loppuun ennen kuin aloitan uusia. Paitsi tietysti tämän "Tapahtui veden äärellä", jonka lukaisin tässä välissä vain ihan nopeasti ja salaa muilta kirjoilta.

Tarina ei ole suoranaisesti dekkari, ennemminkin jonkinlainen haikea tragedia. Kaksi nuorta telttailijaa puukotetaan 1960-luvulla kauniina kesäiltana kuoliaaksi eikä surmaajaa löydetä vuosikymmeniin. Kuulostaako tutulta? On tietenkin selvää mistä Kerstin Ekman on ideansa saanut. (Muistaakseni muuten myös Anja Snellmannin "Lyhytsiipiset" kuvaa samaa teemaa.) Ekmanin kirjassa painotus ei kuitenkaan ole murhissa vaan lähinnä kysymyksessä: Mitä teit kun nuo kaksi nuorta surmattiin? Murha vaikuttaa jollakin tavalla jokaiseen lähellä olleeseen. Melkein jokainen on jollakin tavalla epäilyttävä. Ja ennen kaikkea melkein jokainen on jollakin tapaa surullinen.

Päähenkilö on Annie, tukholmalainen nuori opettaja, joka muuttaa tyttärensä kanssa Pohjois-Ruotsin metsissä sijaitsevaan hippi-yhteisöön. Tuon yhteisön kuvausten muistan järkyttäneen itseäni eniten edellisellä lukukerralla. Minun on täytynyt olla silloin teini-ikäinen ja ehkä juuri tämä kirja aiheutti sen, että en itse koskaan tuollaiseen yhteisöön päätynyt (hih.) Ekman kuvaa niin hienosti sitä kuinka ihmiset manipuloivat ja sumuttavat toisiaan. Toisaalta lähellä sijaitseva pieni maaseutukylä se vasta ahdistavalta paikalta vaikuttaakin! Ajetaan pillurallia, tapellaan ja salametsästetään. Isotellaan ja ilkeillään, pistetään poikkeavat ruotuun.

Kirjassa on myös voimakas ekologinen pohjavire, kun pienen kylän tapahtumat pyörivät avohakkuiden ympärillä. Kuvataan sitä, kuinka metsä muuttuu vuosien kuluessa.

     -Suru kasvaa kuin lapsi kohdussa, Barbro sanoi. Mitä siitä tulee?

     Birgerin mielestä ne olivat liian suuria sanoja. Ainakin metsäpalasta käytettäviksi.

(...)

     -Kudo se kaikki kuviisi, Birger sanoi. Hiirenkolot ja ketunpesät ja mesimarjamättäät. Siitä tulee kaunis.

     -Mitä se auttaa. Kuvakudos ei voi estää sitä, että muut metsät kaadetaan. Rantakivillä, joilla minä istun järveä katselemassa, on ollut sammalta niin kauan kuin sammalta on olllut olemassa. Tähän saakka.

Kirja on täynnä erilaisia teemoja, mutta yllättävän hyvin ne kaikki mahtuvat samaan kirjaan. Ohimennen sivuutetaan taruja vanhoista jumaluuksista, pohdiskellaan maaseudun autioitumista, saamelaisia, koululaitoksen jäykkyyttä ja Maailman Loppua. Sekä käsitellään niitä tarinoista suurimpia: rikosta ja rakkautta. Kenties juuri tämän teemojen monipuolisuuden vuoksi on kirja saanut aikoinaan myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon. Itse odotan luultavasti taas toiset 15 vuotta ja luen sitten kirjan vielä kerran.

Sitten tuli melkein uskomaton kysymys: miten minä olin ottanut sen kaksoismurhan? Ottanut. Kaksoismurhan. Niitä kahta sanaa minä en toden totta pystynyt sijoittamaan omaan ajattelujärjestelmääni. Ne olivat niin toivottoman yhteensopimattomia.

Minun olisi kai pitänyt vähän enemmän miettiä asiaa. Mutta toimin juuri niin kuin minulla oli tapan toimia, kun ihmiset kävivät liian monimutkaisiksi. Minä ajattelin: hän ei ole ihan viisas. Annoin asian olla. Tein edelleen töitä ja luin.

Hmm... tällä hetkellä mietin kuumeisesti pitäisikö tänne blogiini perustaa linkkilista. Sellainen, josta lukijat voisivat klikata eteenpäin muihin blogeihin. Tähän asti olen vain linkittänyt eri blogit eri postauksiini, mutta eihän niitä nyt noista vanhoista viesteistä enää kukaan löydä. Ongelma on vain se, että niitä listaan tulevia blogeja olisi sitten aivan järkyttävän paljon. Miten niitä karsisi? Olisivatko mukava vain kirjallisuusblogit? Entä kirjailijoiden omat blogit? Vain suomalaiset? Tai norjalaiset? Entäpä omien ystävieni kiinnostavat, mutta ei-niin-kirjallisuus-henkiset blogit? Jos listassa taas on vaikka yli 50 blogia niin onko siitä listasta sitten enää edes mitään hyötyä kenellekään, kun ei niitä kukaan jaksa kahlata läpi? Plääh... Jos keksin jonkin suhteellisen järkevän tavan rajata blogeja niin ehkäpä tänne sellainen linkkilistakin joskus ilmestyy.

Korillinen kirjallisuutta!

JOHDATUS NORJALAISEEN KIRJALLISUUTEEN

Päätin vihdoin koota yhteen postaukseen tällaisen suppeahkon johdatuksen norjalaiseen kirjallisuuteen. Olen täällä blogissani jo kirjoittanutkin melko monista seuraavista kirjailijoista, mutta jos joku haluaa tutustua tähän norjalaiseen meininkiin laajemmin tai saada kentästä jonkinlaista yleiskuvaa, niin tässä näitä nimiä nyt sitten on koottuna yhteen. Kyllä tällä listalla alkuun pääsee varsinkin, kun valtaosaa seuraavista löytyy suomeksikin käänettynä.

Mielestäni Norjassa on todella paljon mielenkiintoisia kirjailijoita. Oikeastaan vasta tänne muutettuani olen tajunnut kuinka monet suosikeistani ovatkaan norjalaisia. Suomessakin tuntuu olevan käynnissä jonkinlainen Norja-buumi, kun uutta kirjallisuutta käännetään niin ahkerasti. Varsinkin dekkaristeja riittää. Itseäni vähän harmittaa, etten tunne useampia naispuolisia nykykirjailijoita. Tove Nilsen ja Linn Ullmann ovat niin suuria suosikkejani, että haluaisin tutustua muihinkin.

Olen jaotellut kirjailijoita tässä listassani reilun karskisti. Valtaosa lastenkirjailijoista on tietenkin kirjoittanut myös aikuisille, dekkaristit kirjoittaneet muutakin kuin dekkareita, runoilijat myös näytelmiä jne. Mutta tämä nyt on minun tekemäni jako ja tähän saatte tällä kertaa tyytyä.

Sen voisin toki vielä mainita, että kuten monet varmaan tietävätkin, on Norjassa kaksi virallista kieltä, bokmål ja nynorsk. Bokmål on yleisempi ja perinteisempi, aikoinaan tanskasta muovautunut kieli, jolla useimmat kirjailijoistakin kirjoittavat. Nynorsk on nimensäkin mukaisesti uudempi, ”norjalaisempi” norja, joka kehitettiin1800-luvulla kansallistunnossa erottamaan oma kieli tanskasta. Osa kirjailijoista, mm. Tarjei Vesaas, kirjoittaa nynorskiksi. Osa vanhoista parroista taas kirjoitti aikanaan jopa tanskaksi. Valtaosa käyttää kuitenkin bokmålia.

Alunperin ajatuksenani oli esitellä n. 20 mielestäni tärkeintä norjalaista kirjailijaa, mutta pikku hiljaa lista vain piteni ja piteni, kunnes hommalle oli lopulta vain pantava tylysti stoppi. Jos listasta yhä puuttuu joku mielestäsi tärkeä kirjailija tai jos olet jotakin näistä itse lukenut muista, että kommentit ja lisäykset ovat enemmän kuin tervetulleita! Lähteinäni olen käyttänyt mm. norjalaisia ystäviäni, kirjailijoiden omia nettisivuja sekä ystäväämme Wikipediaa. Virheet ovat silti yksin minun.

LASTENKIRJAILIJAT:

Norjalaisia kansansatuja à la Asbjørnsen & Moe

Satu hammaspeikosta-levy

Ivo Caprinon nukke-animaatioita sekä hammaspeikoista että kansansaduista

*Peter Christen Asbjørnsen (1812-1885) & Jørgen Moe (1813-1882) olivat yhdessä suunnilleen Norjan Elias Lönnrot (tai ehkä vielä osuvammin Norjan Grimmin veljekset). He kiersivät ympäri maata ja keräsivät talteen kansansatuja ja legendoja. Heidän työnsä ansiosta ovat monet vanhat tarinat yhä tuttuja nykylapsille. Useat tarinoista ovat tunnettuja myös Suomessa, joko täysin samanlaisina tai hieman muutettuina versioina. Nämä ovat niitä klassisia kertomuksia peikoista ja viisaista eläimistä tai talonpojista, jotka voittavat prinsessan rakkauden. Hienoja tarinoita, jotka muistuttavat, että kannon nokassa istuva vanha kerjäläinen saattaakin oikeasti olla haltija. Asbjørnsen & Moe vaikuttivat voimakkaasti myös norjan kielen kehitykseen. 1960-luvulla norjalainen nukkeanimaatio-taiteilija Ivo Caprino filmasi monista klassikkotarinoista myös ihania lyhytelokuvia.

*André Bjerke (1918-1985) oli palkittu ja erittäin monipuolinen kirjailija ja kääntäjä, joka kirjoitti lastenkirjojen lisäksi valtavasti runoja, dekkareita, esseitä sekä proosaa. Itselleni rakkain on kuitenkin lapsille suunnattu runokirja ”Moro-vers”. Jossakin vaiheessa täytyy tutustua herran muuhunkin tuotantoon, niin sympaattiselta mies vaikuttaa. Useissa lähteissä todetaan, että Bjerken kirjojen kantavia teemoja ovat mm. kaipuu lapsuuteen, humanismi ja huumori. Valitettavasti näyttää siltä, ettei hänen tuotantoaan ole suomennettu lainkaan. Bjerke on muuten myös kääntänyt norjaksi Tove Janssonin ”Kuka lohduttaisi Nyytiä?”-kirjan. Bjerkestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Thorbjørn Egnerin (1912-1990) kirjat ovat suomessakin klassikoita, mutta itse en edes tiennyt, että mies on norjalainen ennen kuin tänne muutin. ”Hyppelihiiri Myökki-Pyökkimetsässä”, ”Kasper, Jesper ja Joonatan: Kolme iloista rosvoa” sekä ”Satu hammaspeikosta” olivat jo omassa lapsuudessani kovaa kamaa. Muistan myös niiden ihanat laulut, joita ainakin Elina Salo esitti suomeksi. Nyt aikuisena olen lukenut joitakin kirjoja uudelleen ja edelleen ne ihastuttavat. Huumori on loistavaa ja kirjoissa on hienoja moraalisia opetuksia (mm.kasvissyönnin puolesta). Egner on kirjoittanut myös paljon muita lastenkirjoja, joita ei suomennoksina löydy, sekä kääntänyt norjaksi kirjoja Nalle Puhista Katto-Kassiseen. Niin ja mies myös itse kuvitti omat kirjansa sekä sävelsi kaikki kirjoissa esiintyvät klassikoiksi nousseet laulut. Samaan aikaan työskenteli hän eri lehdissä, toimitti kouluille suunnattuja lukemistoja sekä oli aloittamassa radion lastentunteja. Melkoinen tapaus siis. Nykyisin Kristiansandista löytyy myös Kaardemumman kylä -huvipuisto, joka on tehty Egnerin piirrosten mukaan. Egnerin kirjojen teatteriversiot pyörivät jatkuvasti eri puolilla maailmaa ja sama Ivo Caprino, joka on kuvannut norjalaisia kansansatuja on tehnyt nukkeanimaatioita myös Egnerin kirjoista.

*Jostein Gaarder (1952) on Suomessakin kovin tuttu, ennen kaikkea filosofian historiaa käsittelevän nuorten kirjansa ”Sofian maailman” vuoksi. Mies on kirjoittanut useita muitakin lasten- ja nuortenkirjoja sekä muutaman aikuisille suunnatun teoksen. Norjassa sai viime vuonna ensi-iltansa Gaarderin saman nimiseen romaanin perustuva elokuva ”Appelsinpiken” ("Appelsiinityttö”), tosin elokuvan arvostelut eivät olleet kovinkaan ylistäviä. Vuonna 2006 nousi Norjassa kohu, kun Gaarder kritisoi voimakkaasti Israelin politiikkaa. Kohun jälkeen Gaarder onkin ollut julkisuudessa melko hiljaa. Gaarderista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

KLASSIKOT:

Bjørnsonin patsas Kansallisteatterin edessä

Collettin patsas Kuninkaanpuistossa

*Bjørnstjerne Bjørnson (1832-1910) on kirjoittanut sanat Norjan kansallishymniin ”Ja vi elsker dette landet”. Hän kirjoitti myös paljon näytelmiä, lyriikkaa ja proosaa sekä sai Nobelin palkinnon 1903. Monia teoksista on suomennettu mutta itse en ole lukenut mieheltä mitään. Bjørnson kuului Norjan kirjallisuuden ns. ”neljään suuren”, joihin laskettiin myös aikalaiset Ibsen, Kielland sekä Lie.

*Camilla Collettin (1813-1895) kirjaa ”Amtmandens Døttre” kutsutaan Norjan ensimmäiseksi moderniksi romaaniksi. Collett oli myös ensimmäisiä suuria norjalaisia naiskirjailijoita ja mm. Ibsen sai häneltä vaikutteita. Collett oli myös Norjan ensimmäisten feministien joukossa. Gustav Vigelandin Collettesta tekemä patsas löytyy nykyisin Oslon keskustasta Kuninkaanlinnan puistosta.

*Tänä vuonna juhlitaan Norjassa Knut Hamsunin (1859-1952) juhlavuotta, sillä miehen syntymästä on kulunut 150 vuotta. Hamsun on yksi norjalaisista Nobel-kirjailijoista, hän sai palkintonsa 1920. Miehen kuuluisimpia teoksia ovat mm. köyhästä taiteilijasta kertova kafkamainen ”Nälkä” sekä hieman mahtipontinen erämaan raivauksesta kertova ”Maan siunaus”. Vaikka mies on palkittu ja kansainvälisesti Norjan tunnetuimpia kirjailijoita on hän, toisen maailmansodan aikaisten natsisympatioidensa vuoksi, myös ristiriitaisimpia. Oslossa ei ole esimerkiksi yhtään katua, joka olisi nimetty hänen mukaansa, vaikka muuten keskustan kadut vilisevät tunnettujen norjalaisten nimiä. Hamsunista olen aikaisemmin kirjoittanut täällä, täällä, täällä ja täällä.

*Alexander Kielland (1849-1906) oli yksi ”neljästä suuresta” Norjan kirjallisuuden historiassa. Hän kirjoitti romaaneja, esseitä ja näytelmiä ja suomennoksiakin löytyy.

*Jonas Lietä (1833-1908) on suomennettu runsaasti. Hän oli myös yksi Norjan ”neljästä suuresta”.

*Sigrid Undset (1882-1949) voitti Nobelin kirjallisuuspalkinnon 1928. Hänen tunnetuin teoksensa on trilogia ”Kristiina Lauritsantytär”, joka kuvaa keskiaikaista Norjaa. Undset  koreilee nykyisin myös norjalaisessa 500 kruunun setelissä.

UUDEMPI KIRJALLISUUS:

Supernaiivi sekä norjaksi että suomeksi

Berliininpoppelit

Jäälinna på norsk

Dinan kirjan kantena on nykyisin elokuvajuliste

*Ingvar Ambjørnsen (1956) on tunnetuin kirja-sarjastaan, jonka pohjalta tehtiin myös ”Elling”-niminen Oscar-ehdokkuudenkin saanut elokuva. Kirjoittanut myös nuortenkirjoja. Ambjørnsenin tuotantoa on myös suomennettu runsaasti.

*Lars Saabye Christensen (1953) on yksi monista runsaasti palkituista norjalaiskirjailijoista. Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon hän sai 2002. Hänen tunnetuin teoksensa taitaa olla “Velipuoli”, jota on kehuttu kovasti Suomessakin, mutta miehen tuotanto on hyvin laaja ja käsittää myös runoja, lastenkirjoja, kuunnelmia sekä elokuva- että teatterikäsikirjoituksia. Itse en ole miehen tuotantoon tutustunut, mutta pian on kyllä pakko. Jostain syystä (katu-uskottavuus?) monet norjalaisista kirjailijoista soittavat myös rock-bändissä. Näin myös Christensen.

*Torgrim Eggen (1958) taitaa olla Suomessa tunnettu ennen kaikkea romaanistaan ”Sisustaja”. Itse en ole sitä vielä lukenut, mutta kirjaa on verrattu mm. Tuomas Vimmaan (jota en myöskään ole lukenut) sekä Bret Easton Ellisiin (jota sentää olen vähän lukenutkin! Jee! Vihdoin!) Ai niin ja myös Eggen on soittanut bändissä.

*Johan Harstad (1979) on uusi ja erittäin suosittu kirjailija, jota en ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta olen antanut kehua itselleni hänen kirjaansa ”Buzz Aldrin - Taviksena olemisen taito”. Ilmeisesti hieman Erlend Loen tapaista huumoria. Myös muusikko.

*Jan Kjærstad (1953) on voittanut Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon kirjallaan ”Oppdageren”, jota ei käsittääkseni ole vielä käännetty suomeksi. Saman trilogian avauskirja ”Viettelijä” sen sijaan on käännetty, mutta itse en ole ehtinyt vielä sitä(kään) lukea.

*Erlend Loe (1969) on tämän hetken tunnetuimpia norjalaisia kirjailijoita. Itsekin pidän miehestä kovasti, vaikka aivan uusinta kirjaa en olekaan lukenut, muut kyllä. Loen kirjoja on alettu nyt myös filmaamaan ahkerasti. Toissa vuonna pyöri elokuvateattereissa miehen esikoiskirjasta ”Naisen talloma” tehty suosittu komedia ja viime vuonna sai ensi-iltansa Loen lastenkirjoihin perustuva ”Kurt blir grusom”. Loe on itse koulutukseltaan elokuvakäsikirjoittaja ja on työskennellyt aikaisemmin Norjan elokuvainstituutissa. Omia suosikkejani Loen tuotannosta ovat ”Supernaiivi”, ”Doppler” sekä ”Maria ja José”, niin ja tietenkin ihanat ”Kurt”-kirjat, jotka on kuvittanut loistava Kim Hiorthøy (joka on muuten itsekin mielenkiintoinen ja monilahjakas kuvittaja-muusikko-kirjailija-valokuvaaja-tapaus). Alkuvuodesta Loe oli otsikoissa kun prinsessa Märtha Louisen mies kirjailija Ari Behn innostui haukkumaan Loen tuotantoa julkisesti. Loesta olen kirjoittanut aikaisemmin täällä, täällä ja täällä.

*Agnar Myklen (1915-1994) kuuluisin teos lienee ”Laulu punaisesta rubiinista”, jonka seurauksena 1950-luvulla Mykleä vastaan nostettiin syyte siveettömyydestä ja kirja vedettiin pois myynnistä. Kirjaa takavarikoitiin ja poltettiin myös Suomessa, koska teos oli ”sukupuolikuria ja yleistä moraalia loukkaava ja painovapauslain vastainen”. Itse olen lukenut kirjasta vain alun ja olihan siinä toki kunnon tekemisen meininkiä, mutta mielestäni kieli oli myös hyvin kaunista. Juonesta en valitettavasti muista mitään, sillä kirja tosiaan jäi aikoinaan kesken.

*Tove Nilsen (1952) on suuri rakkauteni. Erityisesti hänen kirjansa ”Halun matka” on todella hieno ja kaunis. Olen jo vuosia harmitellut, ettei Nilseniltä ole käännetty Suomeksi kuin kaksi kirjaa, mutta pian osaan onneksi niin hyvin norjaa, että lukaisen ne tuosta vaan alkukielellä! Viime syksynä kävin Litteraturhusessa (=oslolaisessa ihanassa Kirjallisuustalossa, josta löytyy mm. kirjakauppa, ravintola, kirjailijoiden työhuoneita ja jossa järjestetään päivittäin erilaisia kirjallisuustapahtumia) kuuntelemassa kun Nilsen puhui uusimmasta romaanistaan ”Vingetyven”, jonka päähenkilöitä ovat 15-vuotiaan tytön äiti sekä tätä tyttöä vakoileva keski-ikäinen mies. Sain Nilseniltä myös omistuskirjoituksen kunnon fanin tyyliin! Ihana nainen! Nilsen on myös moneen kertaan palkittu ja hänestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Anne B. Radge (1957) on julkaissut yli 40 kirjaa. Hän on kirjoittanut myös lapsille ja voisi hän olla tuolla dekkaristienkin joukossa, mutta kuten jo varoitin, ovat nämä kirjailijoiden luokitteluni iloisen huterat. Radgen tunnetuimpia kirjoja on ”Berliininpoppelit”, joka taitaa olla Suomessakin melko suosittu. Itselläni se odottaa vielä tuolla yöpöydän parimetrisessä kirjapinossa. Radge on muuten hyvä ystävä toisen norjalaisen kirjailijan Unni Lindellin kanssa ja jossain vaiheessa luin lehdestä kuinka he kertoivat toimivansa toistensa hovilukijoina. ”Berliininpoppeleista” on tehty Norjassa myös tv-sarja.

*Aksel Sandemose (1899-1965) oli tanskalais-norjalainen kirjailija, joka kehitti ns. Janten lain, jonka ensimmäinen sääntö kuuluu: ”Älä luule että sinä olet jotakin”. Sääntö viisi kuuluu ”Älä luule, että tiedät enemmän kuin me”. Laki kuvaa erityisesti pienen paikkakunnan latistavaa ilmapiiriä.

*Dag Solstad (1941) on mieheni suosikkikirjailijoita. Häneltä on valitettavasti suomennettu vain kaksi kirjaa ”Romaani 1987” sekä ”Syyskuun 25. päivän aukio”, mutta Norjassa hän on eräs tunnetuimpia ja suosituimpia nykykirjailijoita. 1980-luvulla yritettiinkin lanseerata Norjan kirjallisuuden ”uudet neljä suurta”, joiden joukossa olivat Dag Solstad, Jan Kjærstad, Anne Karin Elstad sekä Herbjørg Wassmo.

*Linn Ullmannista (1966) kirjoittaminen täytyy aina aloittaa mainitsemalla, että hän on Ingmar Bergmanin ja Liv Ullmannin tytär. Kerrotaan se siis tässäkin. Ullmann opiskeli kirjallisuutta New Yorkissa, työskenteli myöhemmin toimittajana ja julkaisi esikoisromaaninsa ”Ennen unta” 1998. Nykyisin Ullmann toimii myös kommentaattorina Aftenposten-lehdessä. Hän on näkyvä hahmo norjalaisessa kulttuurikeskustelussa ja on naimisissa toisen norjalaisen kirjailijan Niels Fredrik Dahlin kanssa. Itse olen lukenut Ullmannilta tuon esikoisen sekä sitä seuranneen kirjan ”Kun olen luonasi”. Pidin molemmista valtavasti, vaikka en muistakaan niistä enää paljon (noloa...) Pitäisi ehtiä lukemaan loputkin Ullmannit. Näitä uskallan ehdottomasti suositella muillekin! Täällä Ullmann kertoo kiinnostavasti kirjoittamisprosessistaan. Ullmannista olen aiemmin kirjoittanut täällä ja täällä.

*Tarjei Vesaasia (1897-1970) on kutsuttu Norjan sotien jälkeisen kirjallisuuden tärkeimmäksi hahmoksi. Hän oli laajasti palkittu (mm. Pohjoismaisen neuvoston kirjallisuuspalkinto) ja oli ilmeisesti myös vahva Nobel-ehdokas vähän ennen kuolemaansa. Hänen kuuluisin kirjansa on ”Jäälinna”, joka on ehdottomasti lukemisen arvoinen kaunis, psykologinen ja mystinenkin tarina. Norjassa on jaettu vuodesta 1964 lähtien vuosittain ”Tarjei Vesaas debutantpris”-palkinto vuoden parhaalle esikoiselle. Myös Vesaasin vaimon Halldis Vesaas oli tuottoisa kirjailija. Vesaasista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Herbjørg Wassmo (1942) on myös yksi näitä Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla palkittuja kirjailijoita (joka toinen näistä taitaa olla). Hänen tunnetuin kirjansa on luultavasti ”Dinan kirja”, josta on tehty suosittu elokuvakin. Leffan olen nähnyt, kirjan lukenut suunnilleen puoleen väliin, siellä se odottaa yöpöydällä kasassa muiden keskeneräisten kanssa... Uusin suomennos on ”Lasi maitoa, kiitos”, joka kertoo nuoresta liettualaistytöstä seksiorjana Norjassa .

*Hanne Ørstavik (1969) on ahkerasti palkittu Pohjois-Norjalainen kirjailija, joka tuntuu keskittyvät erityisesti ahdistaviin aihisiin. Itse olen lukenut vain romaanin ”Rakkaus”, joka kyllä pisti itkettämään kerotessaan heitteille jätetystä pienestä pojasta. Uusin suomennos kertoo nuoresta papista, joka joutuu lohduttamaan kyläyhteisöä nuoren naisen itsemurhan jälkeen. Ei siis kovin hilpeitä aiheita, mutta ehdottomasti lukemisen arvoista! Ørstavikista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

DEKKARISTIT:

Norjalaisia dekkareita

*Kjell Ola Dahlin (1958) kirjan sain juuri lahjaksi, mutta vielä en ole ehtinyt sitä lukea. (Ennen kuin olin ehtinyt aloittaakaan oli tyttäreni repinyt kirjan viimeisen sivun pois. Ei niin tehdä, jos kyseessä on dekkari! Ilkeä pieni kirppu ei halua kertoa minulle kuka murhasi hovimestarin! No, löysin sivun onneksi ja teippasin sen talteen.) Juu, tämän enempää en osaa tästä dekkaristista kertoa paitsi, että palkinto vuoden parhaasta rikosromaanista on tällekin joskus tullut.

*Karin Fossum (1954) sai 2000 Suomen dekkariseuran kunniakirjan ja on monien muidenkin tahojen arvostama ja palkitsema rikoskirjailija. Itse en ole ehtinyt Fossumia vielä lukemaan. Viime vuonna Norjan teattereissa pyöri Fossumin kirjaan ”De Gales Hus” perustuva elokuva.

*Monilla norjalaisilla nykykirjailijoilla on mielenkiintoinen tausta. Esimerkiksi suosittu dekkaristi Anne Holt (1958) on Norjan entinen oikeusministeri. Holt on täällä hyvin suosittu ja ilmeisesti melkoisen tunnettu siellä Suomessakin. Minua Holt ei kuitenkaan vakuuttanut. Vaikka häntä kutsutaan feministiseksi rikoskirjailijaksi on esimerkiksi ruotsalainen Liza Marklund mielestäni samassa lajissa paljon parempi. Kuten monet muutkin rikoskirjailijat tänä päivänä keskittyy Holtkin yhteiskunnallisiin aiheisiin. Tänä keväänä on Norjassa noussut kohu, kun aikaisemmin arvostettuna pidetty ”Fritt Ord” (”Vapaa sana”) -palkinto annettiin yllättäen erittäin homovastaiselle taholle. Avoimesti homoseksuaali Anne Holt on ottanut osaa tapauksen synnyttäneeseen keskusteluun sekä kertonut, että hänen seuraava kirjansa teema tulee olemaan homoihin kohdistuvat viharikokset. Holtista olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Unni Lindelliä(kään) (1957) en ole vielä lukenut, mutta hän on suomeksikin käännetty erittäin suosittu ja tuottelias (lähes 50 kirjaa) rikoskirjailija, joka on kirjoittanut myös useita lastenkirjoja.

*Jo Nesbø (1960) on oma suosikkidekkaristini. Ennen kirjailijan uraansa oli Nesbø sekä suosittu rock-muusikko että pörssimeklari. Nykyisin hän taitaa olla jonkinlainen seksisymbooli ja Norjan palvotuimpia (ja palkittuja) kirjailijoita sekä muutenkin sympaattisen miehen maineessa (lahjoitti mm. yhden kirjansa tuotot lasten lukutaitokampanjaan). Nesbøn rikosromaanien päähenkilö on klassistakin klassisempi viinaan menevä yksinäinen poliisi-reppana Harry Hole, mutta kirjat ovat kliseisyydestään huolimatta erittäin viihdyttäviä ja koukuttavia ja kuten niin monet dekkarit nykyisin, käsittelevät nämäkin monia yhteiskunnallisia ongelmia. Koska tarinat myös tapahtuvat Oslon keskustassa, saan täällä asuvana miljöön kuvauksestakin pieniä kiksejä. Nesbø on kirjoittanut myös lastenkirjoja, joista suosituin taitaa olla ”Tohtori Proktorin pierupulveri”. Nesbøstä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Myös Gunnar Staalesen (1947) on näitä n.50 kirjaa julkaisseita supertuotteliaita dekkaristeja. Hän on kirjoittanut myös paljon teatterille ja radiolle.

NÄYTELMÄKIRJAILIJAT:

Holbergin patsas Kansallisteatterin kupeessa

Ibsenin patsas saman Kansallisteatterin edessä

Ibsen-päiväkirjani ja Nemi-lehdessä julkaistu Ibsen-paperinukke

*Kaikista suomentamatta jätetyistä norjalaisista kirjailijoista harmittaa itseäni eniten se, ettei kukaan ole kääntänyt meille Jon Fossea (1959). Fosse on keskittynyt erityisesti näytelmien kirjoittamiseen, mutta on julkaissut myös paljon proosaa, runoja, lastenkirjoja sekä esseitä. Fossea on käännetty yli 40 kielelle, mutta niin vaan suomi on jäänyt välistä, kenties siksi, että Fosse kirjoittaa nynorskiksi. Mainetta ja palkintojakin on riittänyt ja Norjan lisäksi myös monissa muissa maissa on Fosse erittäin arvostettu näytelmäkirjailija. Jossain vaiheessa hän oli Euroopan suositui, kun näytelmät pyörivät lakkaamatta jossakin päin maailmaa. Joku onkin lohkaissut, että Fosse on ”parasta mitä Norjalle on tapahtunut sitten Ibsenin.” Myös Suomessa on esitetty hänen näytelmiään jonkin verran, en sitten tiedä kuka ne on suomentanut, kenties ohjaajat itse. Olen lukenut Fossea itse vain hiukan, koska nynorsk ei ole omia vahvoja puoliani, mutta lukemani perusteella Fosse on hyvin mielenkiintoinen, minimalistinen ja hieman absurdi (vai johtuuko tämä vain kielivaikeuksistani?). Fossea onkin verrattu mm. Samuel Beckettiin.

*Ludvig Holberg (1684-1754) oli esseisti ja filosofi, mutta ennen kaikkea yksi Norjan tunnetuimpia näytelmäkirjailijoita. Ja Tanskan. Mies syntyi Norjassa, mutta asui pitkään Tanskassa ja ilmeisesti edelleen kumpikin kansa kutsuu häntä omakseen. Holbergiä pidetään modernin norjalaisen / tanskalaisen kirjallisuuden perustajana ja erityisen tunnettu hän on näytelmistään. Tiedättekö muuten mistä Suomessakin käytetty sanonta ”Miksi Jeppe juo?” tulee? No, Holbergin ”Jeppe”-nimisestä näytelmästä tietenkin! Kävin viime vuonna katsomassa sen Norjan kansallisteatterissa ja yritin sitä ennen lukea näytelmänkin, mutta sen verran vanhanaikaista tuo ”moderni” teksti oli, ettei norjalainen miehenikään tunnistanut kaikkia sanoja. ”Jeppe” on siis komedia, joka kertoo juoposta, jonka kustannuksella rikas mies päättää pilailla. Kun juopporetku sammuu katuojaan, kuljettaa kroisos tämän kotiinsa ja Jepen herätessä käyttäytyy kuin tämä olisikin oikeasti rikas ja kroisos itse tämän palvelija. Tätä leikkiä jatketaan siihen asti, että Jeppe taas sammuu, jolloin rikas mies kuljettaa hänet takaisin katuojaan. Hiukka julmaa siis. Tuo lentävä lause taas tulee Jepen pitkästä monologista, jossa tämä tilittää syitä sille miksi hän juo.

*Jos minun tulisi valita vain yksi norjalainen kirjailija, johon kaikkien pitäisi tutustua, olisi se ehdottomasti Henrik Ibsen. Hän ei todellakaan ole klassikko turhan tähden. Ibsenin filosofiset ja tarkkanäköiset näytelmät ovat hienoja luettuina sellaisenaan, mutta tietenkin parhaita nähtyinä teatterissa, hyvän näyttelijätyön parissa. Hienon "Nukkekodin" tuntevat tietenkin kaikki, mutta sen lisäksi myös useat muut näytelmät, kuten ”Rosmersholma”, ”Villisorsa”, ”Hedda Gabler” tai ”Peer Gynt” kannattaa lukea! ”Villisorsan” klassisessa lainauksessa sanotaan, että jos otat ihmiseltä pois hänen elämänvalheensa, tulee hänestä onneton. Tämän teeman ympärillä monet näytelmistä pyörivätkin. Ihmisten erilaiset elämänvalheet ja niistä seuraavat onnettomuudet järisyttävät ja aina jostakin löytyy uhri (yleensä nainen tai lapsi), joka joutuu maksamaan kovan hinnan hienostelevien ja ylimielisten miesten päälle päsmäröinnistä. Näytelmät lähtevät liikkeelle hyvin tavallisista elämäntilanteista, mutta käsittelevät samalla suuria filosofisia kysymyksiä: Miten elää rehellisesti? Kuinka olla tuhoamatta toisia? Miksi hyvää tarkoittavat usein aiheuttavat pahaa? Näytelmien ohella Ibsen julkaisi myös yhden runokokoelman, jonka runoista erityisesti "Terje Vigend" on noussut klassikoksi Jos joskus pystyisin, niin Ibseniä haluaisin opiskella enemmänkin. Oslon yliopistossa onkin oma ”Ibsen-studies” -tiedekuntansa, jonne haaveilen joskus päätyväni. Vuonna 2006 vietettiin Norjassa suurta Ibsen-juhlavuotta, kun miehen kuolemasta tuli kuluneeksi sata vuotta. Kansallisteatterissa taas järjestetään kansainvälinen Ibsen-festivaali joka toinen vuosi. Oslon keskustassa taas sijaitsee suloinen Ibsen-museo, josta voi ostaa erilaista Ibsen-krääsää, kuten päiväkirjoja sekä Ibsen-sitaateilla koristeltuja kyniä. Niin ja Oslon pääkatu Karl Johan gatehan on päällystetty noilla samoilla sitaateilla. Täällä Ibsen on siis edelleen erittäin hip ja pop ja mielestäni ansaitsee ollakin! Ibsen.net on aarrearkku kaikille Ibsen-faneille. Itse olen kirjoittanut miehestä aikaisemmin täällä ja täällä.

RUNOILIJAT:

Levyllinen Bjørneboeta

*Jens Bjørneboeta (1920-1976) pidetään yleisesti yhtenä Norjan tärkeimmistä kirjailijoista. Hän oli näkyvä hahmo kulttuurikentällä ja kirjoitti paljon proosaa, runoja, näytelmiä ja esseitä. Kuuluisimpia teoksia on mm. romaani ”Jonas”, joka käsittelee koulumaailman julmuutta ja vaihtoehtoista pedagogiikkaa. Mieheni eräs rakkaimpia LP-levyjä on äänite, jossa Bjørneboe itse lukee omia runojaan. Koska norjalainen kirjallisuuden kenttä näyttää olevan loppujen lopuksi melko pieni ja sisäsiittoinen (jokainen on jonkun vaimo, ystävä tai lapsi) on myös Bjørneboella suhteensa, hän oli toisen suositun kirjailijan André Bjerken serkku. Bjørneboe kärsi koko ikänsä masennuksesta ja hyvin nuoresta iästä lähtien myös alkoholismista ja teki lopulta itsemurhan. Bjørneboeta löytyy myös suomeksi käännettynä ja hänestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

*Arne Garborg (1851-1924) kirjoitti useammankin romaanin, mutta itse olen tutustunut vain hänen ”Haugtussa”-nimiseen runokokoelmaansa, jonka Edvard Grieg on säveltänyt myös laulusarjaksi. Mieheni pitää tuosta runosta ja sävellyksestä niin paljon, että tyttäremme toinen nimikin on valittu runossa seikkailevan maagisia kykyjä omaavan paimentytön mukaan. Ja kyllähän se kaunis onkin, sekä runo että laulusarja. (Ja itse nimi ja vauvakin tietysti.) Garborgia on aikoinaan käännetty myös suomeksi.

*Rolf Jacobsen (1907-1994) oli norjalaisen runouden ensimmäisiä modernisteja. Hän käsitteli töissään paljon teknologian ja luonnon vastakkainasettelua ja häntä kutsuttiinkin Norjan ”Vihreäksi runoilijaksi”. Käännetty yli 20 kielelle, mutta ei suomeksi. Jacobsenista olen kirjoittanut täällä.

*Myöskään Jan Erik Voldia (1939) ei ole käännetty suomeksi, mutta hän on eräs Norjan tuotteliaimpia ja tunnetuimpia runoilijoita (kirjoittanut myös proosaa, esseitä, kuunnelmia jne.)

SARJAKUVAT:

Nielsenin sarjakuvia

Nielsenin sarjakuvia elokuvan muodossa

Nemi ja Pondus

*Lisa Myhren (1975) ”Nemi” on suomessakin niin suosittu, ettei se paljon esittelyjä kaipaa. Pidän itsekin kovasti. Myhrestä olen aikaisemmin kirjoittanut täällä.

*Grete Nestor (1968) & Norunn Blichfeldt Schjevven aloittivat ”Zofies verden” -sarjakuvansa parin kuukauden projektina, mutta päätyivät supersuosituiksi ja kokopäiväisiksi sarjakuvataiteilijoiksi. Kuvituksena taiteilijat käyttävät vanhoja 50-lukuhenkisiä sarjakuvia tyyliin ”Rip Kirby” ja ”Juliet Jones”, mutta kirjoittavat puhekupliin uuden dialogin, joka on yleensä jotakin törkeää, ironista, häpeilemätöntä ja hillittömän hauskaa. Voin hyvin kuvitella, että tämä sarjakuva iskisi suomalaisiinkin, jos se käännettäisiin.

*Christopher Nielsen (1963) on mieheni lempisarjakuvataiteilijoita. Minuun Nielsen ei täysin itke. Ehkä aavistuksen verran liian robertcrumbmainen makuuni, siis kaikki se naiminen ja holtiton meno. Mutta on osa sarjakuvista toki hyviäkin. Nielsenin hahmoihin perustuu myös Suomessakin levityksessä ollut huumeriippuvaisesta sirkusnorsusta kertova animaatioelokuva ”Free Jimmy”. Se oli ainakin hauska, suosittelen!

*Kuten ehkä on jo tullut selväksi John Arne Sæteøy (1965), taiteilijanimeltään Jason, on eräs lempisarjakuvataiteilijoitani. Häntä on käännetty suomeksikin, tosin monet stripeistä eivät käännöstä edes kaipaa, koska niissä ei juurikaan puhuta. Osa Jasonin töistä on vain hassuja ja vitsikkäitä, mutta omia suosikkejani ovat pitkät filosofiset tarinat, joissa käsitellään usein kuolemaa, lapsuutta, yksinäisyyttä tai aikamatkailua. Melko usein tarinat täytyy lukea pariin kertaan ennen kuin ymmärtää mitä niissä todella tapahtui. Jasonista olen kirjoittanut täällä ja täällä.

*Frode Øverlin piirtämä ”Pondus” on tällä hetkellä Norjan kenties suosituin sarjakuvahahmo. Kaljaa juova jalkapallohullu on sympaattinen ja hauskakin, mutta ehkä hieman liian äijämäinen omaan makuuni.

FILOSOFIT:

*Vuoden alussa kuollut Arne Næss (1912-2009) oli Norjan tärkein filosofi ja syväekologia-termin sekä -liikkeen isä. Næss aloitti kielifilosofian ja tieteenfilosofian piirissä, mutta keskittyi lopulta erityisesti ympäristöfilosofiaan. Häneen syvästi vaikuttaneita filosofeja olivat mm. Spinoza ja Gandhi sekä toisaalta buddhalainen uskonto. Rachel Carsonin kirja ”Hiljainen kevät” oli hänelle myös tärkeä. Næssin omia pääteoksia olivat kielifilosofinen "Interpretation and Preciseness" sekä ”Ekologia, yhteiskunta ja elämäntapa” vuodelta 1973. Næss oli paitsi teoreettinen myös hyvin käytännöllinen filosofi ja yhteiskunnallinen vaikuttaja, joka otti osaa mielenosoituksiin ja omaksui käyttöönsä gandhilaisen väkivallattoman vastarinnan. Næss oli aikoinaan myös Norjan Vihreän puolueen ehdokkaana. Næss harrasti myös vuorikiipeilyä. Täältä voi muuten lukea Jens Bjørneboen hauskan ja hyytävän kertomuksen siitä kuinka hän ja Arne Næss ”valloittivat” NATOn tukikohdan (englanniksi).

*Peter Wessel Zapffe (1899-1990) on mielenkiintoinen tapaus. Pääteoksessaan ”Om det tragiske” mies esittelee perusajatuksensa. Zapffen pessimistisen, mutta mielestäni myös hyvin sympaattisen teorian mukaan ihmiskunnan perusongelma on se, että me olemme syntyneet maailmaan varustettuina ylikehittyneillä kyvyillä. Ymmärrys ja itsetietoisuus eivät yksinkertaisesti sovi luontoon. Ihmisen mieli vaatii oikeutusta ja maailmanselityksiä, mutta luonto ei voi meille tällaisia tarjota. Sen sijaan, että keskittyisimme elämäämme ihmmisinä, me haluamme tietää mikä on elämän tarkoitus tai mitä tapahtuu kuoleman jälkeen. Zapffen mukaan on tragedia, että ihmiset käyttävät valtaosan ajastaan yrittämällä olla jotakin muuta kuin ihmisiä. Ihmisys sinänsä on tämän vuoksi paradoksi. Itse ainakin aion tutustua Zapffen ajatuksiin tarkemminkin, vaikkei miestä valitettavasti ole suomennettu lainkaan.

LOPUKSI:

Lopuksi on pakko kiittää vielä kääntäjiä. Ainakin Tuula Tuuva, Outi Menna, Tarja Teva, Katriina Savolainen, Viljo Kiuru sekä Katriina Huttunen ovat suomentaneet kiitettävän määrän norjalaista kirjallisuutta luettavaksemme. Tusen takk!

Ne varmaan eroaa kohta.

Nettihesarista seuraamani uudet Viivi ja Wagner-stripit ovat kyllä yksinkertaisesti huonoja. Niistä puuttuu aikaisemmissa sarjiksissa mukana ollut ilo ja hieno absurdius. Nykyisin ne kuvaavat vain kahta riitelevää, ilkeää ja katkeraa hahmoa. Tylsää.